Tässä tulee pientä matkakertomusta, hiukan viiveellä tosin. Alkusanoiksi on pakko todeta heti, että tämä matka lienee ollut koko meikäläisen elämän hienoin matka, ja ennen kaikkea, hienoin autolla tehty matka. Aiemmat Volvo-matkat ovat toki kaikki olleet omalla tavallaan huikeita elämyksiä, mutta tällä kertaa, kun menimme Turkkiin asti, niin koko automatkailu sai aivan uutta perspektiiviä.
Lähtöaamuna kontti näytti tältä. Kuten kuvasta voi bongata, otin kasan peittoja ja pyyhkeitä mukaan kaiken varalta. Ajatus oli siis, että jos meidät yllättäisi raekuuro, niin auton saisi noilla suojattua tarpeen tullen. Todellisuudessa nämä saivat sitten vähän toisenlaisen käyttötarkoituksen, josta lisää tuonnempana.
Tuttuun tapaan matka alkoi Helsingin Länsisatamasta, josta EckeröLine meidät kuljetti Tallinnaan. Laivalla oli hiukan väsähtänyt tunnelma, koska allekirjoittanut oli nukkunut edellisenä yönä huimat 4 tuntia. Itse olen yöeläjä, joten vuorokausirytmi oli hiukan epäsuotuisa aamulähtöä varten ja tähän, kun vielä yhdistää lähtöä edeltävän matkajännityksen, niin uneton yö on taattu.
Laivamatkasta ei varsinaisesti ole mitään ihmeellistä kerrottavaa, itse söin tuttuun tapaan aamupalan siellä ja yritimme saada ajan kulumaan, samalla toivoimme että sateinen sää jäisi Suomeen, mutta sehän seurasi Tallinnaan...
Tässä XC70 odottelee Länsisatamassa elämänsä seikkailun alkamista
Tallinnaan selvittiin aikataulun mukaisesti siinä klo 11.30 aikoihin. Tallinnan keskustassahan on ollut aika miehiset työmaat jo viimeisen ikuisuuden ja kesän kahdelta edelliseltä reissulta viisastuneena odottelin kauhulla, että kuinka jumissa siellä kohta ollaan. Ensimmäisen päivän ajosuorite oli...tuttuun tapaan...suunnata Kaunasiin. Kilometreissä Tallinnan ja Kaunasin väli on vajaa 600km. Yleensä tuon pätkän ajaa sinänsä helposti päivässä, ilman suurempaa dramatiikkaa. Nyt meillä meni kuitenkin Tallinnan ruuhkassa istuessa lähes kaksi tuntia ennenkuin olimme päässeet ulos kaupungista! Tässä vaiheessa tiesin, että päivästä tulee pitkä. Meillä oli nimittäin ensimmäiselle päivälle myös toinen hidaste luvassa, olin nimittäin luvannut nähdä Latviassa erästä Instagram-seuraajaani. Hän on ollut tienlaidassa kuvaamassa jokaisen reissuni viime vuoden kesästä lähtien ja itse olen aina painellut surutta ohi, kun on ollut mukamas kiire. Nyt olin kuitenkin luvannut kyseiselle kaverille, että pysähdytään emäntäni kanssa hänen kotikulmilleen syömään.
Tallinnasta lähtiessämme, jäivät onneksi myös sadepilvet taakse, joten matkafiilis kohosi ylös. Joka kerta näille reissuille lähtiessä, tietyllä tapaa maaginen hetki on se, kun on selvinnyt Tallinnasta ulos ja on ajanut sen pienehkön moottoritiepätkän ja tie muuttuu maantieksi. Tässä kohtaa itselleni tulee aina se hieno fiilis, että ai että, tästä se lähtee! Varsinkin nyt, kun tiesimme että reissun kesto on ennätykselliset 5 viikkoa ja suuntaamme Turkkiin, niin tuo fiilis oli jotenkin uskomattoman voimakas. Noh, jätetään nämä meikäläisen tunteilut nyt hetkeksi sivuun. Alkumatka meni täysin tavanomaisesti ja selvisimme Riikan pohjoispuolelle, jossa tapasimme tämän Instagram-seuraajani ja lounastimme hänen kanssaan.
Luonnollisesti piti ottaa yhteiskuva.
Spagetit vedimme naamaan ja sitten pitikin jatkaa jo matkaa, olihan meillä edessä vielä reilut neljä tuntia ajoa edessä. Normaalisti nämä reissut ajoittuvat keskelle kesää, jolloinka auringonvaloa riittää pitkään, mutta tämän reissun kohdalla, elimme jo vahvasti syksyä, joten myös pimeä laskeutui maanpäälle huomattavasti totuttua aikaisemmin. Noh, nopeasti se pimeä sieltä sitten laskeutuikin ja sopivasti samalla alkoi myös satamaan. Sade, märkä tie, joka imi kaiken valotehon ja vilkas rekkaralli. Lopulta, kun selvisimme ehjinä hotelliimme Kaunasissa, olin harvinaisen loppuun vedetty kaveri. Emme edes jaksaneet etsiä mitään syötävää, vaan suuntasimme samantien sänkyyn, ajatuksena, että seuraavana päivänä pirteänä kohti suosikkimaatamme eli Puolaa kohti.
Seuraava päivä koitti, joka alkoi Ibiksen aamupalalla ja emäntäni minulle synttärilahjaksi antamilla Galaxy Buds Pro 2 -kuulokkeilla, joita olin himoinnut useamman kuukauden, mutta piheyksissäni en ollut ostanut niitä. Tämän jälkeen matka jatkuihin, tällä erää huomattavasti pirteämmällä mielentilalla kuin edellisenä päivänä. Myös aurinko paistoi, joten mikä olisikaan voinut olla paremmin. Tämän päivän ajosuunnitelma oli ajaa Kaunasista Krakovaan. Tämä pätkä on noin 710 kilometriä ja ajallisesti 8 tunnin luokkaa. Tämä kyseinen siirtymä on perinteisesti ollut lähes koko matkan pisin ajopäivä kilometreissä mitattuna, mutta koska valtaosa kilometreistä etenee Puolan erinomaisia moottoriteitä pitkin, niin todellisuudessa tämä ei ole niin kuormittava ajopäivä miltä se ensihätään kuulostaa. Päivä eteni hyvin, mitään tankkauksia ja syömisiä suurempia tapahtumia ei päiväaikaan tapahtunut. Emännän päivä meni pitkälti siinä, kun hän joutui kuuntelemaan meikäläisen loppumattomia tarinoita siitä, miten missäkin tien vieressä näkyvässä ravintolassa/kahvilassa/hotellissa olemme aikanaan AKI-10:llä pysähtyneet, ihan niinkun hän ei olisi kuullut samoja tarinoita jo edellisillä yhteisillä Volvo-reissuillamme.
Krakovaan saavuttiin noin klo 19 aikoihin. Keskustassa juutuimme kolarin aiheuttamaan ruuhkaan ja emäntä alkoi nälkäisenä Googlaamaan, että mistäs täältä löytyisi lähin intialainen ravintola. Sattumoisin sellainen oli aivan parin sadan metrin päässä. Sopivasti silmäni osuivat myös viittaan, joka opasti maanalaiseen parkkihalliin. Totesin emännälle, että jos saadaan Volvo turvallisesti maan alle parkkiin, niin mennään ihmeessä syömään sinne intialaiseen. Intialaiseen meneminen oli joka tapauksessa suunnitelmissa, tosin alkuperäinen suunnitelma oli viedä Volvo ensiksi hotellille ja sieltä sitten julkisilla syömään, mutta kävihän se näinkin sitten. Söimme mahamme täyteen ja sillä välin ruuhkakin oli purkautunut. Volvo takaisin maanpinnalle ja vartin ajo hotelliin.
Onnellinen päivänsankari. Volvolla Puolassa, intialaista edessä ja vastapäätä viiden tähden seura. Mikä voisi olla paremmin.
Seuraava päivä koitti, tässä vaiheessa molemmat matkalaiset olivat jo saaneet vuorokausirytmin kuntoon ja heräsimme uutta energiaa täynnä. Tämän päivän suunnitelma oli ajella Krakovasta Budapestiin. Normaalisti tämä pätkä ajetaan Tsekin Brno -nimisen kaupungin kautta. Nyt kuitenkin olin sopinut näkeväni Slovakiassa erästä Instagram-seuraajaani, joten reittimme kulki halki Slovakian. Päivän ajomatka oli suorastaan vaatimattomat 400 kilometriä. Puolan vaihtuessa Slovakiaan, tieverkoston kuntotaso laski dramaattisella kädellä ja meikäläisen ilme, kun keskityin väistelemään Slovakian tieverkoston tarjoamia yllätyksiä. Muutaman tunnin ajon jälkeen saavuimme Dolny Kubin -nimiseen kylään Slovakiassa, jonne olimme sopineet tapaamisen tämän slovakialaisen XC70 -harrastajan kanssa. Mukava siinä oli hetki rupatella ja vertailla autojamme ja jakaa vinkkejä, emäntä tosin tuntui tuntevansa olonsa hiukan ulkopuoliseksi ja poistui "kiertelemään kauppoja", jahka oli ottanut meistä yhteiskuvan.
Yhteinen intohimo: XC70
Tämän jälkeen matka jatkui kohti Budapestiä Slovakian perunapeltoja pitkin, jonne oli vielä 3-4 tuntia matkaa. Valtaosa matkasta oli ikävä kyllä Slovakian puolella, jonka tieverkoston kuntoon olin jo vahvasti leipiintynyt. Illan koittaessa saavuimme Budapestiin. Budapestiin saapuminen on aina näillä matkoilla eräänlainen virstanpylväs, sinne saapuessa tuntuu ensimmäistä kertaa aina siltä, että "nyt ollaan jo kohtalaisen etäällä Suomesta". Budapestissä olimme suunnitelleet viettävämme kaksi yötä, jotta kerkeäisimme viettää Budapestissä edes sen yhden kokonaisen päivän, vaikka tuttu paikka onkin. Perinteitä noudattaen, olimme varanneet täältä tutun Ibis -hotellin. Samaisessa hotellissa olen vieraillut neljän eri Volvon kanssa.
Kuulostan luultavasti tylsältä jonkun korvaan, kun meillä on tapana yleensä suosia tuttuja ja turvallisia hotelleja, mutta itse pidän siitä, että tiedän etukäteen mihin olemme saapumassa, lähinnä sen kannalta että ei tarvitse miettiä löytyykö Volvolle hyvä ja turvallinen parkkipaikka. Ilmeisesti tässä kyseisessä hotellissa olen vieraillut turhankin paljon, koska huoneeseemme oli viety ennakkoon punaviinipullo ja saatekirje, jossa luki että olen "valued member".
Tähän jäi XC lepäämään
Volvo jäi parkkiin ja kävimme kääntymässä hotellihuoneessa ja sitten lähdimmekin illan hämärtyessä seikkailemaan Budapestin keskustaan. Tai no, varsinaisesta seikkailusta ei voinut todellakaan puhua, muistimme molemmat mistä lähtin metroasema löytyy ja suuntasimme keskustaan etsimään intialaista ruokaa. Ravintolassa vedimme masut täyteen, jonka jälkeen meillä ei ollut mitään ihmeellisiä suunnitelmia. Niimpä suuntasimme vain iltakävelylle Tonavan vierelle ja fiilistelimme aikamme, kunnes suuntasimme takaisin hotellille suhteellisen aikaisin. Seuraavana päivänä oli tarkoitus herätä "ihmistenaikoihin" ja käyttää ainoa kokonainen päivämme Budapestissä mahdollisimman tehokkaasti.
Aamu koitti ja totesin, että kolmen päivän aikana lähes 2 000 kilometriä taitettu matka oli vaatinut sen verran verojaan, että totesin emännälle, että minä jatkan unia.
Hän lähti sitten kiertelemään hetkeksi kaupunkia, kun allekirjoittanut veti sikeitä. Iltapäivän puolella hän palasi hotellille ja lähdimme yhdessä uudestaan keskustaa kohti. Tässä vaiheessa oli nälkä hyvin vahvasti aktiivisena ja muistimme, että erässä kauppakeskuksessa on vuosi sitten hyväksi toteamamme pakistanilainen ravintola, niimpä suuntasimme sinne. Mahat täytettyämme, jäin itse miesparkkiin muutamaksi tunniksi, kun toinen osapuoli halusi kierrellä kauppakeskuksessa. Tämän jälkeen emännällä oli selkeä visio, että hän tahtoo käydä jossain Harry Potter -teemaisessa kahvilassa, joita ei kuulemma Euroopassa montaa ole. Ruoka- ja juomalistan nähtyäni, totesin että tyydyn katsomaan sivusta. Kun emäntä sai oman tilauksensa, niin totesin että hyvä vain että en itse ottanut. Annos näytti Shrekin jätökseltä.
Tämän jälkeen pohdimme, että mitäs sitten tehtäisiin. Saimme idean lähteä Tonava-risteilylle. Vaikka Budapestissä olemme olleet aiemmin, niin jokiristeilyllä emme olleet ikinä käyneet, joten sinänsä se oli uusi kokemus. Ihan hauska ja rento risteily oli, eikä tarvinnut omia jalkoja liikutella, jotka olivat päivän kävelyistä jo vähän kipeytyneet. Jokiristeilyn jälkeen kävimme vain Mäkkärissä iltapalalla ja palasimme hotellille.
Muutama kuvatus jokiristeilyltä:
Seuraavana päivänä oli aika suunnata Romaniaan. Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Budapestistä suoraan Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin, mutta emäntä huomasi että ajaisimme Branin linnan ohi ja siellä vierailu olisi ehdoton juttu. Budapestin Bukarestin välinen etäisyys on yli 800 kilometriä, joten ei ollut puhettakaan, että tuohon päivään mahduttaisimme yhtään pidempään pysähdystä. Niimpä katsoimme karttaa ja totesimme, että ajaisimme Budapestistä Romanian puolelle Deva -nimiseen kaupunkiin, jonne oli matkaa noin 450 kilometriä ja seuraavana päivänä jatkaisimme sieltä Bukarestiin ja tekisimme välipysähdyksen Branin linnassa.
Budapestistä lähdön jälkeen oli aika nopeasti pysähdyttävä tankkaamaan ja unkarilaisella huoltoasemalla vetäsin tankkiin vain vaivaiset 15 litraa, koska litrahinta "paremmalla dieselillä" oli tasan 2€/L. Kontrasti oli melkoinen Puolaa, jossa olimme viimeksi tankanneet 1,3€/L hinnalla menovettä, ja vieläpä sitä parempaa laatua. En tiedä onko tuolla nyt mitään merkitystä, mutta varsinkin "kolmansissa" maissa tankkaan sitä parempaa diesel-laatua ja tankkaukset hoidetaan aina tunnetuilla huoltoasemilla. Tein tällä matkalla empiiristä tutkimusta aiheen tiimoilta ja huomasin, että valtaosa paikallisistakin dieselautoilijoista tekee samaa. Noh takaisin aiheeseen...Romanian raja oli tämän matkan ensimmäinen Schengen -alueen ulkopuolinen rajanylitys ja rajalla menikin lähes kaksi tuntia, oli muutama muukin ylittämässä rajaa. Romanian puolella tankkasimme tankin täyteen ja pysähdyimme KFC:ssä syömään, jonka jälkeen saavuimme yllättävänkin aikaisin Devaan.
Tältä näytti hotellimme Devassa ja hotellivalinnassa käytetty tärkein kriteerikin täyttyi hyvin, eli Volvolle oli hyvä parkkipaikka kaltereiden sisällä.
Lähdimme viimeisien auringosäteiden valossa kävelemään kohti keskustaa ja ihmettelemään paikkaa, hyvin nopeasti tuli selväksi, että tämä ei ole turistipaikka. Keräsimme paikallisten seassa hiukan huomiota, mutta mitäs sitten. Mitään ihmeellistä Deva ei varsinaisesti tarjonnut, paitsi huokean hintatason. Muistaakseni hotellimme maksoi vain 50€ ja kaksi ihmistä söi varsin kohtuuhinnalla illallisen siistissä ravintolassa. Suuntasimme illallisen jälkeen takaisin hotellille, koska Devassa ei varsinaisesti ollut mitään nähtävää, varsinkaan pimeällä. Niimpä suuntasimme hotellille ja otimme vain rennosti. Varsinkin omalta osaltani viimeiset päivät olivat olleet hektisiä ja varsinainen vapaa-aika oli jäänyt vähälle, joten illan pyhitin puhtaasti YouTubelle ja muulle mukavalle.
Aamulla suuntasimme Volvon nokan kohti Branin linnaa, jonne oli noin 260 kilometrin matka. Ajomatka sujui mukavasti, oli kiinnostavaa katsella kun ympäristö alkoi olla vihdoin hiukan erilainen. Romaniassa maaseudulla yleinen näky olivat aasit liikenteessä vetämässä kärryjä ja koirat juoksemassa niiden perässä. Branin linnassa viihdyimme muutaman tunnin, olin etukäteen sanonut emännälle, että muutamaa tuntia pidempään emme voi olla siellä, koska tahdoin saapua Bukarestiin mieluusti ennen pimeää.
Jossain keskellä Romaniaa
Branin linna
Linnavierailun jälkeen jatkoimme matkaa Bukarestiin, jonne oli vielä noin 200 kilometriä matkaa. Kävin henkistä taistelua auringonvalon kanssa, mutta pimeyshän sieltä koitti noin tuntia ennen saapumistamme. Oman aikansa otti myös hotellimme parkkipaikan löytäminen ja Bukarestin liikenne. Bukarest oli luultavasti reissun ensimmäinen kohde, jossa sai olla keskustassa ajaessa normaalia tarkempi, ettei joku oman elämänsä Kimi Räikkönen tule iholle liikenteessä. Hotellin parkkipaikan löytymiseenkin meni varmaan tunti, koska emme löytäneet millään pysäköinnin sisäänmenoaukkoa, lopputuloksena se, että pyörimme yhden korttelin ympärillä varmaan vajaan tunnin.
Lopulta löysimme oikean röörin ja saimme Volvon maan alle turvaan. Itse hotelli sijaitsi aivan Bukarestin ytimessä, joten sieltä oli kätevää liikkua julkisilla/jalan. Hotelleja valitessa, pääkriteerejä ovat se, että Volvolle on hyvä parkkipaikka ja se, että sieltä pääsee liikkumaan julkisilla tarvittaessa.
Hänen parkkipaikkansa seuraavaksi kolmeksi yöksi
Hotellille päästyämme olimme suhteellisen uupuneita päivästä ja suuntasimme laiskoina suurinpiirtein tien toisella puolella olevaan ravintolaan. Totesimme, että Bukarestin intialaiset ravintolat kerkeää testaamaan myöhemminkin, olimmehan varanneet Bukarestille peräti kolme yötä. Seuravat kaksi päivää menikin sitten Bukarestiä ihmetellessä, Bukarest oli siitä poikkeuksellinen paikka, että olin itsekin käynyt siellä viimeksi yli 10 vuotta sitten, aikanaan AKI-10:llä. Emännälle tämä oli ensimmäinen kerta. Joukkoliikennelippujen turvin tutustuimme siis Bukarestiin, ja ennen kaikkea, sen intialaisiin ravintoloihin seuraavat päivät. Hintataso yleisestikkin oli mukavan edullinen, joten oli aina iloinen yllätys, kun Mäkkäri-ateria maksoikin vain 5€, näin esimerkkinä.
Bukarestissä viettämiämme päivien jälkeen oli aika suunnata Bulgariaan. Alkuperäinen ideani oli, että suuntaamme Kultahietikolle tai Sunny Beachille, onhan nuo kaksi Bulgarian tunnetuinta rantakohdetta, ainakin meikäläisen maailmassa. Emäntä oli kuitenkin toista mieltä ja halusi välttämättä, että menisimme johonkin hiukan rauhallisempaan paikkaan. Niimpä bongasimme kartalta paikan nimeltä "Sozopol", joka oli muutaman kymmenen kilometrin päässä Sunny Beachistä. Sozopoliin oli Bukarestistä noin 350 kilometrin matka, ajallisesti tämä paisui yli seitsemään tuntiin, koska lähes koko matka mentiin pieniä maanteitä ja rajanylitys otti taas oman aikansa. Sozopol itsessään ei ollut erityisen vakuuttava ilmestys, koko paikka oli käytännöllisesti katsoen täysin kuollut. En tiedä vaikuttiko loppupäässä oleva lomakausi asiaan, vai oliko paikan yleinen luonne vain tuollainen. Seuraavat kolme päivää olikin tästä syystä melko rauhallisia, mutta kieltämättä se teki ihan hyvää. Viihdyimme uima-altaalla ja jonkin verran piti myös pyhittää aikaa koulutehtävilleni. Kolme päivää täällä oli aivan tarpeeksi, olisi ollut mielenkiintoista tietää olivatko Kultahietikko ja Sunny Beach yhtä hiljaisia paikkoja tähän aikaan vuodesta, vai oliko Sozopol virheveto emännältä.
Sozopolissa vietettyjen päivien jälkeen oli vuorossa se päivä mitä olimme odottaneet jännityksellä kaikista eniten. Nyt oli vuorossa se päivä, kun siirtyisimme Turkin puolelle. Turkin rajalle ajoi Sozopolista 100 kilometriä ja ajallisesti vajaa 2 tuntia. Turkin rajalle saapuminen oli itselleni henkisellä tasolla todella hieno hetki, Turkin pohjoisosa oli kaukaisin paikka, johon lapsuudessani ajoimme AKI-10:llä. Nyt olen itse siinä pisteessä, omalla XC70:lläni ja oman puolisoni kanssa. Lapsena tälläinen hetki oli tietenkin haaveena, mutta en olisi ikinä uskonut, että asia tulee joskus toteutumaan.
XC70 jonottamassa Turkin rajalle
Itse rajan ylittäminen oli melko sekava operaatio, meidän piti käydä useammalla luukulla hakemassa ties mitä leimoja ja esittelemässä auton papereita. Lievää hämmennystä tuntui myös herättävän lyhyt rekisterikilpi, jota rajaviranomaisen piti vallan nousta penkiltään ihmettelemään, että onko tuo oikeasti tuon rekisteri.
Rajalla meni kaikkinensa muutama tunti ja tuossa välissä meinasi rakko räjähtää. Kun lopulta pääsimme Turkin puolelle, oli fiilis upea! Rajalta oli matkaa Istanbuliin vielä vajaa 300 kilometriä, oli upeaa huomata miten miljöö muuttui saapuessamme Turkin puolelle. Autokanta muuttui merkittävästi itämäisemmäksi ja katukuvassa näkyvät moskeijat konkretisoivat tiettyä eksoottisuutta. Myös liikennekulttuuri muuttui Istanbulia lähestyessä pikkuhiljaa entistä sekavammaksi, moottoritiellä sai olla tarkkana, koska vasemmalla kaistalla saattoi paahtaa S-Mersu 200km/h ja toisella laidalla joku suhteellisen itämäisen näköinen rekka ylämäkeen hyytyneenä 30km/h.
Istanbulia lähetyessämme olin tarkistanut Google Mapsin reitin ja todennut sen reitittävän, kuten tahdoinkin. Kiertäisimme Istanbulin keskustan kehätietä pitkin ja saapuisimme Istanbulin Aasian puolella olevaan hotelliimme suoraan ja siististi tätä kyseistä isohkoa tietä pitkin. Noh, jossain vaiheessa Google Maps oli sitten suuressa viisaudessaan kuvitellut säästävänsä ne kuuluisat pari minuuttia ja uudelleenreitittänyt meidät kulkemaan aivan Istanbulin ydinkeskustan lävitse.
Luonnollisesti huomasin tämän vasta, kun oli jo liian myöhäistä. Oli aivan uskomatonta olla omalla Volvolla keskellä Istanbulin liikennekaaosta! Mopoja, busseja ja autoja tuli jokaisesta ilmansuunnasta ja torvi soi taukoamatta ja autot menivät aivan toisiaan hipoen, ruuhkasta johtuen eteneminen oli todella hidasta. Muistaakseni meillä meni keskustassa 7 kilometrin matkan taittamiseen...pitkään. Toistan itseäni, mutta oli luultavasti oman ajohistoriani eksoottisin hetki tuo Istanbulin keskustassa ajaminen. En osaa varsinaisesti pelätä ratin takana, mutta Istanbulissa ajaminen oli hyvä hetki miettiä, että mihin ihmeeseen olen tuonut rakkaan Volvoni.
Vaikka en itse tekisi ajovirheitä, niin en voi vaikuttaa siihen mitä muut tekevät. Tuossa ruuhkassa huomasin myös hauskasti, miten emäntä tekee myös oman osuutensa matkalla, vaikka matkustajanpaikalla istuukin. Oikealle puolellemme ilmestyi V40, jonka ikkunassa oli paikallisen Volvo-tiepalvelun numero, niin huomasin miten emäntä otti siitä vaivihkaa kuvan kaiken varalta. Jos sattuisi XC hyytymään Turkin takamaille, niin tuollainen numero voisi olla aika arvokasta valuuttaa.
Kahden tunnin ruuhkassa istumisen jälkeen saavuimme vihdoin hotellillemme. Kun olemme valinneet hotellejamme matkalle, kuten todettu, pysäköinti on ollut meidän ykköskriteerimme, mutta Turkissa erityistä huomiota on pitänyt myös kiinnittää siihen, että hotellilla ei varmuudella ole käytössään mitään helkatin pysäköintipalveluja. Olen tasan niin vainoharhainen, että minulla ei ole pienintäkään aikomusta luovuttaa autoani kenenkään vieraan ajettavaksi. Turkissa nuo pysäköintipalvelut tuntuivat hotelliarvosteluja lukiessa olevan ärsyttävänkin yleisiä, mutta meidän valitsemamme hotellin arvioita lukiessa olin tullut lopputulokseen, että asiakkaat saavat itse pysäköidä autonsa maan alle. Kun saavuimme hotellille, pysäköinnin ajoväylän alussa oli muutama aseistettu vartija, jotka ilmeisesti vastasivat hotellin pysäköintihallista. Tervehdin heitä ja sanoin, että meillä on varaus kyseiseen hotelliin. Asiakaspalvelu oli kohdillaan ja he totesivat iloisesti, että tervetuloa ja katsoivat rekiserikilpeä ja totesivat, että "palvelijat odottavat parkkihallissa ja huolehtivat teistä", näin niinku vapaasti käännettynä. Pelästyin, että vastassa on joku heebo yrittämässä saada Volvoa pysäköitäväksi ja kaivoin varmuuden vuoksi jonkun setelin kouraan, jotta voin lahjoa äijän pois vähemmän kiusallisesti. Onneksi mitään tälläistä ei ollut vastassa, vaan sain itse pysäköidä auton perimpään nurkkaan. Kun olimme saaneet auton parkkiin ja tavarat ulos, niin oli kyllä tietyllä tavalla helpottunut olo, kun olimme päässeet turvallisesti hotellille, ei ollut ikävä Istanbulin ajokokemusta.
Volvo turvallisesti maan alla Istanbulin
Tämän näköinen hotellihuone oli Istanbulissa
Näin jälkikäteen mietittynä, varaamamme kolme yötä oli auttamattomasti aivan liian vähän Istanbuliin. Tämä oli myös niitä harvoja paikkoja, josta minulla ei ollut mitään ennakkokokemusta, niimpä yritimme ottaa kaiken ajan ja ilon irti mahdollisimman tehokkaasti. Suuntasimme jo ensimmäisenä iltana lähiympäristöä tutkimaan ja löysimmekin käytännössä hotellimme vierestä "Dubai-tyylisen" kauppakeskuksen, jossa oli ainakin ihanan viileää. Ensimmäisenä iltana emme tosin jaksaneet liikkua aivan Istanbulin ytimeen, ytimeksi lasken siis Istanbulin Euroopan puolen. Vaikka olen kiertänyt melko monta paikkaa, niin Istanbulin kaltaista en ole muistaakseni kokenut missään muualla paitsi ehkä Pakistanissa, joka paikka koko kaupungista tuntui olevan aivan täynnä ihmisiä, kellonajasta riippumatta. Ihmispaljouden myötä myös liikkuminen oli todella aikaa vievää, mutta vastavuoroisesti todella halpaa. Liikkuminen tapahtui siis luonnollisesti julkista liikennettä hyödyntämällä, Volvo pysyi visusti maan alla koko ajan.
Vaikka alkuperäinen kaunis ajatus olikin yrittää ottaa Istanbulissa vietetty aika mahdollisimman tehokkaasti käyttöön, niin todellisuus oli, että meikäläinen tahtoi aina nukkua pitkään, eli hotellista päästiin pihalle molempina päivinä vasta iltapäivän puolella.
Emäntä toki tätä ei suodattanut, vaan oli aina vähin äänin karannut aamupäivällä ylempänä mainittuun kauppakeskukseen. Varsinaiseen ydinkeskustaan menimme aina yhdessä, sen verran antiikinaikaista suojeluvaistoa allekirjoittaneessa on, että en tuntenut oloani mukavaksi lähettää emäntää yksin aivan keskustaan. Tämä osoittautui ehkä ihan viisaaksi päätökseksi, koska kun olimme yhdessä keskustassa, mutta olin itse jäänyt esimerkiksi Starbucksiin miesparkkiin ja emäntä oli kiertämässä muutaman sadan metrin päässä kauppoja/basaareita, niin emäntä kertoi lähes säännönomaisesti miten kauppiaat olivat olleet vähän turhankin innokkaita tutustumaan, välillä jopa yrittäen ottaa jotain lievää fyysistä kontaktia. Jos taas olin itse matkassa mukana, riitti että jäin kaupan ulkopuolelle odottamaan (kauppiaan tiedostaen läsnäoloni), niin kohtelu emäntää kohtaan oli täysin kunnioittavaa. Tämä ilmiö oli läsnä lähes säännönomaisesti ympäri Turkkia, jonka takia todettiin että ehkä on parempi liikkua yhdessä, niin emäntä välttyy epämieluisilta kohtaamisilta. Todettakoon vielä, että emäntä ei ole erityisen herkkä, seurusteleehan hän meikäläisen kanssa ja allekirjoittanut on välillä aika karkea käytökseltään.
Nämä kaksi ja puoli päivää Istanbulissa menivät siis todella nopeasti, koska katsottavaa olisi riittänyt joka puolella. Hintataso Istanbulissa ei ollut kyllä mitenkään erityisen alhainen, osasyynä ainakin liiran kurssin dramaattinen heikkeneminen ja varmaan into rahastaa turisteja siihen suotuisilla alueilla. Mitään ns. ihmeellistä emme Istanbulissa tehneet, söimme, teimme pieniä ostoksia ja ihan vain katselimme ympärillemme. Tämä aiemmin mainittu halpa julkinen liikenne oli mitä mainioin keino tutustua kaupunkiin omia jalkoja säästäen. Jos muistan oikein, niin Istanbulin Euroopan ja Aasian puolella liikennöivän laivamatkan hinta oli kokonaista 80 senttiä.
Muutamat Istanbulissa otetut kuvat puhukoon puolestaan:
Näiden Istanbulissa vietettyjen huikeiden päivien jälkeen oli aika suunnata Ankaraan. Odotin hiukan jännityksellä Ankaraa, koska siinä missä Istanbul on turistikohde, niin Ankara on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain Turkin pääkaupunki. En tiedä mitä jännitin Ankarassa etukäteen, mutta jotain selvästi.
Istanbulista oli matkaa Ankaraan noin 450 kilometriä ja ajallisesti reippaat neljä tuntia, matka taittui jouhevasti Turkin hyviä moottoriteitä pitkin. Istanbulista lähdettyämme alkoi myös maasto muuttumaan pikkuhiljaa huomattavasti kuivemmaksi ja huomasi, että nyt aletaan jo olla suhteellisen kaukana vehreästä Suomesta. Tankkasimme Turkissa ollessamme joka kerta Shellillä ja lähes joka kerta tankkaajina toimineet nuoret miehet tulivat juttelemaan, että mikä homma. Kyselivät siis hyväntahtoisesti, että mistä olemme tulossa ja mihin olemme menossa. Kun kerroin, että olemme suuntaamassa Ankaraan, niin reaktio oli että miksi ihmeessä, ei siellä ole mitään.
Useimmiten he pesivät tuulilasin ja innokkaimmat jopa yrittivät ajovaloja puhdistaa, johon taisin sanoa että EI KIITOS.
Video Istanbulista ulosajettaessaTankkaamassa Shellillä jossain Istanbulin ja Ankaran välimaastossa.
Istanbulissa lämpötila oli vielä varsin inhimillinen, noin 25-28 astetta, mutta Ankaraa lähestyessämme lämpötila alkoi nousta 33 asteen tietämille ja maasto alkoi olla mäkistä. Ei voida puhua todellakaan mistään vuoristosta, päinvastoin, maisemat olivat sinänsä todella tasaisia, mutta välillä eteen sattui useiden kilometrien pituinen silmämääräisesti loiva ylämäki. Ylämäkien todellinen rasitus autolle paljastui yleensä vasta, kun katsoin CFE:n välittämiä tietoja. Jäähdytysneste lähes sadan asteen tietämillä, moottoriöljy 115 astetta ja vaihteisto 87 astetta. Ei tietenkään voida puhua varsinaisesta ylikuumenemisesta, mutta selvästi lämmöt olivat koholla. XC:n lämmöt pysyivät kohtuullisina ilman suurempia himmailuja, mutta näiden mäkien aikana näkyi useampia vanhempia autoja pelti pystyssä, erittäin vahva veikkaus että olivat keittäneet.
Ankaraa lähestyessä oli hauska huomata, että FM-radiosta alkoi löytymään radiokanavia, joissa soitettiin yksinomaan ns. itämaista musiikkia.
Ankaraan saapuminen sujui yllättävänkin sujuvasti, pelkäsin huomattavasti kaaottisempaa liikennettä, olinhan traumatisoitunut Istanbulissa, mutta saapuminen hotellille meni täysin sujuvasti. Hotellimme olimme tuttuun tapaan valinneet hiukan keskustan ulkopuolella, prioriteettina hyvä parkkipaikka ja julkinen liikenne. Ankaraan olimme varautuneet hiukan skeptisesti, joten hotelli oli varattu tänne vain kahdeksi yöksi. Ensivaikutelma Ankarasta oli todella rauhallinen, kaikki se Istanbulista löytynyt ihmispaljous ja kaaottisuus loistivat poissaolollaan. Toki myös turistit loistivat lähes täydellisesti (silmämääräisesti arvioituna) poissaolollaan, mutta toisaalta se rauhallisuus ja tietty autenttisuus tekivät hyvää Istanbulin jälkeen. Ensimmäisenä iltana tutustuimme lähinnä nopeasti lähiympäristöön ja ravintolan sijasta tilasimme huonepalvelusta spagetit huoneeseemme. Turismin loistaessaan poissaolollaan, myös hintataso oli Istanbulia edullisempi. Jos muistan oikein, niin nuo kaksi huonepalvelusta tilattua spagettia maksoivat kokonaista 12€, ei paha siis.
Seuraavana päivänä kävimme Anıtkabiria ihmettelemässä, pyörähdimme luonnollisesti myös keskustassa, mutta kuten todettu, Ankara oli todella rauhallinen paikka. En tiedä olimmeko vain väärässä paikassa väärään aikaan, mutta paikka oli melkein rauhallisempi kuin Helsinki.
Mitään maata mullistavaa Ankarasta ei oikein jäänyt kerrottavaksi, jälkikäteen ymmärrän miksi Shellin työntekijät kyseenalaistivat Ankaraan menemisemme, noh, matkan varrellahan se oli joka tapauksessa.
Anitkabir
Seuraavana päivänä suunnitelma oli suunnata Kappadokiaan (tarkemmin Göremeen), matkaa sinne oli Ankarasta vain 300 kilometriä ja valtaosa matkasta taittui Turkin erittäin hyviä moottoriteitä pitkin. Ja voi pojat mitä maisemia tämä päivä tarjosikaan, jos sanoin että Ankaraa lähestyessä maisemat alkoivat muuttumaan, niin tänään ne muuttuivat vielä enemmän.
Seuraavat kuvat puhukoon puolestaan:
Kappadokiaan saavuttiin hyvissä ajoin iltapäivällä ja maisemat ne olivat sielläkin perin eksoottiset. Tämä kyseinen Göreme-kylä Kappadokiassa oli todella ahtaaksi rakennettu ja hotellimme pysäköinti olikin vähän mitä sattuu, mutta toki parempi kuin ei mitään. Sen verran kortilla pysäköintipaikat olivat, että en liikuttanut autoa mihinkään tuosta koko sen viiden päivän aikana mitä tuolla vietimme. Kappadokia oli kanssa yksi niistä kohteista, joita odotin etukäteen innolla. Myönnettäköön, että en ollut kuullut koko paikasta ennenkuin emäntä tästä kertoi, mutta sen jälkeen kun katsoin kuvia netistä, niin heräsi kyllä suuri mielenkiinto tätä paikkaa kohtaan. Kappadokiasta tekee ihmeellisen ja hienon se, että valtaosa rakennuksista on ikäänkuin rakennettu kivien ja luolien sisään, niin myös meidän hotellimme. Tahdoimme nimenomaan, että majapaikkamme olisi tälläinen kiven sisään tehty, hieno se olikin, mutta perin askeettinen. Sinänsä kaikki tarvittava löytyi, mutta pimennysverhoja olisin itse jäänyt kaipaamaan ja äänieritys oli...no sitä ei ollut. Vieressä sattui olemaan minareetti, josta kantautuvat rukouskutsut pitivät huolen, että heräsimme hetkellisesti joka aamu samaan aikaan.
Video Volvon parkkipaikasta
Näkymää hotellihuoneestamme
Ja tältä näytti itse hotellihuone
Viisi päivää vietimme siis täällä Kappadokiassa. Itse kylä/kaupunki oli todella pieni, joten kävellen liikkuminen oli todella vaivatonta, ja niin, eihän täällä edes julkista liikennettä ollut, koska kuten todettu, paikka oli pieni. Pienestä koostaan huolimatta täältä löytyi kyllä aktiviteettia ja palveluita moneen makuun, koska turismi lienee tämän alueen elinkeino. Tämä turismi toki näkyi sitten myös alueen hintatasossa. Ravintolassa syöminen maksoi about saman mitä Suomessa, näin esimerkkinä. Suomalaisia turisteja en onnistunut bongaamaan, mutta mitä ilmeisimmin paikka oli intialaisten suosiossa, koska tässä pienessä paikassa oli NELJÄ intialaista ravintolaa, kahden kilometrin säteellä! Tämähän toki minulle ja emännälle passasi paremmin kuin hyvin ja kolusimme nämä ravintolat parhaamme mukaan päivien aikana lävitse, toki yksi näistä valikoitui ns. suosiksiksi, jota kannatimme oleskelumme aikana useamman kerran.
Tämä alue on tunnettu siitä, että joka päivä (sään salliessa) auringonnousun aikaan kymmenet, ellei sadat, kuumailmapallot nousevat taivaalle. Maasta katsottuna näkymä oli todella upea ja emäntäni oli vahvasti sitä mieltä, että meidänkin pitää päästä yläilmoihin. Itse en ensiksi korkeanpaikankammoisena lämmennyt ajatukselle, mutta emäntä lupasi kustantaa meikäläisen lipun, niin eihän siitä sitten voinut kieltäytyä, vaikka hirivtys ei mihnkään hävinnytkään.
Jälkikäteen voi kyllä turvallisesti todeta, että kannatti mennä. Itse kuumailmapallolento oli todella rauhallinen tapahtuma, joten mitään halvausta edes meikäläinen ei saanut.
Muutama kuvatus pallolennolta
Viisi päivää täällä oli aivan riittävästi, kyseessä oli kuitenkin niin pieni paikka, että varsinaista nähtävää ei kovin moneksi päiväksi riittänyt. Varsinkin kun tuo edellämainittu kuumailmapallolento oli meikäläisen ainoa aktiviteetti tässä paikassa, emäntä sen sijaan tykkäsi kierrellä kauppoja ja taisi hän jossain heppakierroksellakin käydä, josta minä en tiedä enempää kuin sen että hengissä hän tuli onneksi takaisin.
Noh, oli hyvää ja rauhallista aikaa tehdä ainakin koulujuttuja eteenpäin ja ihan vain katsella maisemia. En tiedä saako kukaan langanpäästä kiinni, mutta oli jotenkin todella eksoottista nähdä katukuvassa autoja Iraqin, Iranin, Kazakhstanin ja muiden lähimaiden rekisterikilvillä varustettuina, konkretisoitui taas tietyllä tavalla, että missäpäin maailmaa se oma FIN-rekkarilla varustettu kulkine oli. Tähän tilanteeseen, kun vielä leivotaan ulkona kuuluva rukouskutsu, niin oli siinä eksotiikkaa kerrakseen Volvolle!
Tässä vielä muutama kuvatus Kappadokiasta
Kappadokian jälkeen meillä oli pyrkimys päästä viettämään perinteistä rantalomaa Turkin etelärannikolle. Kohteeksi valikoitui Kemer, joka on siis kivenheiton päässä tuosta kaikkien tuntemasta Alanyasta. Kappadokian ja Kemerin välimatka on noin 550 kilometriä ja Google Maps lottosi ajoajaksi noin seitsemää tuntia. Emme kuitenkaan uskaltaneet lähteä ajamaan tuota yhdessä päivässä, koska olin etukäteen katsonut, että reittimme ei tule todellakaan menemään mitään valtaväyliä pitkin, kuten tähän mennessä. Reitti kulki myös huomattavan syrjäisten alueiden lävitse, joten varmuuden vuoksi päätimme, että vietämme yhden yön Konyassa, joka sijaitsee aikalailla Kemerin ja Kappadokian puolessa välissä ja on isohko kaupunki. Ajaessamme Konyaan, tuli huomattua, että Turkki on kyllä monipuolinen maa. Tähän asti olimme olleet moottoriteiden siunaamia valtaosin ja isojen kaupunkien sykkeessä, mutta nyt pääsi näkemään kunnolla ns. maaseutua. Tien kunto romahti huolella ja välillä tuntui, että tie hävisi kokonaan alta. En tiedä miten äärimmäinen kuumuus vaikuttaa tiepäällysteen kestoon, mutta paikoitellen näytti siltä, että asfaltista oli jäljellä vain ja ainoastaan isoimmat kivet ja kyyti sen mukaista. Maaseudulla myös ihmisten kielitaito oli hyvin rajallista, mutta pääpiirteittäin silti kohtaamiset ihmisten kanssa oli todella lämminhenkisiä. Elekielellä pääsi pitkälle, kuten aina. Matkan varrella näimme myös muutamia kameleita ja tottahan toki piti Volvo ajaa sellaisen vierelle ja täräyttää kuva muistoksi! Kamelikuvaa ottaessa +37 asteen ulkoilmassa, oli jotenkin pysäyttävää ajatella taas kerran, että missä olemmekaan omalla Volvollamme. Mieleeni palasi ne muutaman vuoden takaiset Lappi-reissut, siellä ulkolämpötila oli -32 astetta ja nyt olen samalla kulkineella aivan päinvastaisessa ympäristössä. Ehkäpä ne Volvolla tiesivät mihin nämä autot soveltuvat, kun keksivät iskeä takakonttiin sen "Cross Country" -tarran.
Mielestäni nämä kaksi kuvaa tiivistävät todella hyvin kuinka kaukana XC70 olikaan kotoaan
Juuri ennen saapumistamme Konyaan, tie oli vaihtunut isompaan ja taakse jäivät nuo hiekkakukkulat joiden keskellä olimme ajelleet aika tehokkaasti koko päivän
Konyaan pääsimme alkuillasta, tuntia kahta ennen auringonlaskua. Matka-aika oli venähtänyt huomattavasti tuosta Google Mapsin aika-arviosta, johtuen meikäläisen varovaisesta ajotyylistä noilla kyseenalaisilla teillä. Vaikka Konya oli sinänsä iso kaupunki, niin mitään turisteja ei näkynyt missään. Muutenkin paikka tuntui olevan hyvin konservatiivinen, arvioisin että naisista 80-90% oli pukeutunut burkaan. Lähdimme emännän kanssa siinä iltasella vielä käymään kaupungin isoimmassa kauppakeskuksessa ratikalla ja tunsimme olomme hyvin vahvasti ulkopuoliksi.
Täällä tosin korostui taas tuo maaseudulta tuttu lämminhenkisyys. Istanbulissa olin saanut aivan tarpeekseni myyjien teennäisestä mukavuudesta ja tyrkyttämisestä, mutta Konyassa kun menimme ostoskeskukseen ja emäntä halusi ostaa läjäpäin pähkinöitä, niin myyjät olivat aidosti todella mukavia, ero Istanbuliin oli kuin yö ja päivä. Myös näiden samojen pähkinöiden hinta oli muistaakseni kolme kertaa kalliimpi Istanbulissa.
Aikamme kierrettiin ja taisimme käydä jossain pikaruokaravintolassa syömässä ja sitten menimmekin takaisin hotellille ja nukkumaan.
Seuraava aamu valkeni näissä maisemissa ja sitten olikin aika suunnata taas tien päälle
Nyt oli siis vuorossa suunnata Kemeriin, ajomatkaa sinne oli edessä reippaat 300 kilometriä ja reitin luonne samanlainen kuin edeltävänä päivänä, eli syrjäseutuja pitkin ja kauniita maisemia ihaillen. Näin Suomessa asuvana ja aikalailla erinomaisiin mobiiliyhteyksiin tottuneena oli perin mielenkiintoista löytää itsensä tilanteesta, jossa puhelin ei löytänyt verkkoa. Ajoimme päivän aikana yhdessä kohtaa ilmeisesti niin perämetsässä, että noin 60 kilometrin matkalla, kummankaan puhelin ei löytänyt ollenkaan verkkoa. Emännällä taisi olla Vodafonen SIM sisässä ja itselläni oli jonkun toisen operaattorin, joten kyseessä ei ollut edes mikään yhden operaattorin (massiivinen) katvealue. Siinä ajaessa sitten mietin, että nyt kun Volvo päättäisi kehittää murhetta, niin voisi olla aika orpo olo. Matka eteni hyvin ja ulkolämpötila alkoi olemaan perin miehekkäissä lukemissa, muistaakseni pyörittiin taas 36 asteen tuntumassa. Iltapäivän puolella saavuttiin hotelliimme ja ensimmäinen järkytys oli se, kun hotellin vartija totesi, että hotellin oma pysäköinti on täynnä.
Onneksi älysimme, että hotellimme koostuu kahdesta rakennuksesta ja varsinainen vastaanotto ja huoneemme sijaitsi juuri siellä toisessa rakennuksessa. Bongasin sitten lähestulkoon hotellin pääovien edestä kadunvarresta hyvän paikan, joka oli tosin blokattu kukkaistutuksilla, mutta pyynnöstäni hotellin vartija siirsi ne ja sain pysäköidä Volvon vartijoiden valvovien silmien alle. Yksi niistä tokaisikin, että meillä on hieno auto. Mene ja tiedä, että tarkoittiko hän sitä oikeasti, vai huomasiko vain että äijä on lääpällään autoonsa ja kehui sen takia.
Muutama kuva Konyan ja Kemerin väliseltä ajopäivältä, ja yksi jäähdyttelyvideo.
Jäähdyttelyä Turkin vuoristossa
Tähän jäi Volvo parkkiin seuraavaksi viideksi päiväksi
Kemeristä olimme varanneet viideksi yöksi All Inclusive -tyylisen hotellin, ajatuksena siis vain olla ja nauttia, ja omalta osaltani taas pyhittää aikaa koulutehtäville.
Tuota nauttimista rajoitti ainakin omalta osaltani päiväsaikaan vallitseva armoton helle, lähes jokaisena päivänä lämpötila kohosi +38 asteen tietämille ja se vähensi kummasti liikkumishaluja allekirjoittaneelta ainakin. Itseäni huolestutti myös auton sisustan grillaantuminen, koska auto seisoi täysin ilman mitään varjoa. Niimpä kävin pikimmiten ottamassa takakonttiin pakkaamani peitot hyötykäyttöön ja suojasin niillä parhaani mukaan sisustan polttavalta auringolta ja samalla raotin kattoluukkua pykälän. Kieltämättä lopputulos näytti vähän mielenkiintoiselta, mutta mitäpä ei tämä äijä tekisi autonsa eteen.
Päivät kuluivat täällä varsin seesteisesti, lähinnä syöden, nukkuen ja uiden. Iltasella pahimman helteen väistyessä yleensä myös kävimme pienellä kävelyllä keskustassa ja katselimme ympärillemme, mutta muuten aktiviteetit olivat aika vähäisiä. Hotellissamme oli onneksi vesiliukumäet, niin kummasti alkoi lapsettamaan niissä molempia ja niissä sai jokusen tunnin tapettua helposti.
Pieni masennuksenpoikanen vaivasi meitä molempia, koska tiesimme, että tämä on nyt periaatteessa matkan eteläisin kohde ja kaikki metrit tästä eteenpäin tuovat meitä lähemmäksi Suomea.
Emäntä onnistui vielä viimeisien päivien aikana sairastumaan, joten se lisäsi lomailun seesteisyyttä entisestään. Kemerin jälkeen meillä oli periaatteessa vielä yksi Turkissa oleva turistikohde jäljellä, nimittäin Pamukkale. En tiedä sytyttääkö tuon paikan nimi muilla, mutta itse en ollut tuostakaan millään muotoa tietoinen, ennenkun emäntä asiasta sivisti. Kyseessä on siis kalkkikivistä koostuva luonnonilmiö, fiksummat ihmiset varmaan osaisivat asian selittää paremmin.
Kemeristä oli Pamukkaleen noin 250 kilometriä, eli ajatus oli että saapuisimme perille hyvissä ajoin ja kerkeisimme katsella ympärillemme sen iltapäivän siinä. Lähtöpäivänä lämpötila oli kohonnut jo aamusta 37 asteeseen ja heti lähdössä Volvo ilmoittikin...kuka arvaa..."Ajonvakautus vaatii huollon", eli perinteisesti SAS-yksikkö oli saanut lämpöhalvauksen. Se tokeni siitä, kun auto viileni, mutta enemmän jännitystä oli luvassa edessäpäin. Kemer sijaitsee aivan merenpinnan tasolla, mutta reittimme kulki yli kahden kilometrin korkeudella olevien vuorien kautta. Ulkolämpötilan huidellessa 38 asteen tietämillä ja loputtoman nousun jatkuessa seurailin melko huolestuneena auton lämpötiloja, varsinkin kun oli taas tullut ohitettua muutama pientareella pelti pystyssä olevaa autoa. Aika nopeasti olin tilanteessa, jossa jäähdytysneste oli 103 astetta, moottoriöljyt 120 asteisiä ja vaihteisto 95 astetta, siinä kohtaa vetäsin auton sivuun ja jäin jäähdyttelemään. Ehkä tuon nousun olisi kestänyt ilman mitään ylimääräistä sirkusta, mutta aivan turha lähteä koeponnistamaan autoa äärimmilleen näin kaukana kotoa. Lopulta, kun pääsimme reitin korkeimpaan kohtaan, niin olin helpottunut.
Hiukan kyllä ihmettelin joidenkin paikallisten logiikkaa, kyllä, minä olen neuroottisen varovainen autoani kohtaan, mutta aivan toista ääripäätä vetivät sitten ne paikalliset, jotka paahtoivat noita nousuja helteessä aivan surutta, no en ihmettele kun niitä pelti pystyssä olevia autoja tuli useita vastaan. Sama logiikka oli alaspäin mentäessä, kokoajan seistiin jarrulla ja suoralla kiihdytettiin ja taas seistiin jarrulla.
Kuvia matkan varrelta
Ja tässä on tämä luonnonilmiö, jota tultiin ihmettelemään
Itse Pamukkale oli vähän mitäänsanomaton paikka, ylempänä oleva ilmiö itsessään ihan hieno ja turisteja oli runsaasti, mutta illan hämärtyessä koko paikka kuoli. Ilmeisesti paikka oli sellainen, mihin tehdään päivämatkoja mutta yötä tuolla ei selvästi 99% turisteista vietä. Illalla ja yöllä oli aivan hiiren hiljaista ja kun kävelimme emännän kanssa ympäri kylää, niin paikalliset mummelit moikkaili meitä iloisena pihoiltaan.
Kävimme paikan ainoassa intialaisessa syömässä, mutta se ei ollut kyllä intialaista nähnytkään, joten söimme vielä uudestaan hotellilla ennen unia.
Seuraavana päivänä aloitimme paluumatkan vauhdilla, sillä edessä olisi 600 kilometrin ajomatka Istanbulin lähistölle, josta olimme varanneet hotellin. Oman mausteensa soppaan toi se, että aiemmin emäntääni riivannut kuume oli siirynyt meikäläiseen. Pamukkale on niin "syrjässä", että merkittävä osa matkasta kului taas aivan syrjäteillä, noin 200 kilometriä piti ajaa enennkuin pääsimme Istanbuliin johtavalle moottoritielle.
Satunnainen video tuolta vähän paikallisemmasta miljööstä
Hotellin olimme tosiaan varanneet huomattavasti Istanbulin keskustaa etäämmältä ja hyvä niin, koska ei olisi ollut pienintäkään ideaa taistella autolla kesksutaan vain yhtä yötä varten. Muutenkin allekirjoittanut oli aika valmista kamaa tuon ajopäivän jälkeen. Hotellille saavuttuamme, en jaksanut enää lähteä mihinkään vaan latasin paikallisen "Woltin" ja tilasimme pizzat huoneeseen.
Seuraavana päivänä jatkoimme vauhdikasta paluumatkaamme suuntaamalla Sofiaa kohti, sinne oli noin 550 kilometriä ja ajallisesti tuossa meni aika tehokkaasti koko päivä, kiitos Turkin hitaan rajatoiminnan. Alkuperäinen matkasuunnitelmamme kulki siten, että olisimme viettäneet Sofiassa vain yhden yön ja jatkaneet sieltä Romanian Timisoaraan kahdeksi yöksi ja sieltä Slovakian Kosiceen kahdeksi yöksi, mutta oma oloni oli sen verran rapea, että jouduin toteamaan emännälle, että nyt tulee varikkopysähdys Sofiaan. Niimpä muutimme hotellivarauksemme Sofiassa koskemaan kahta yötä ja sen yhden kokonaisen päivän meikäläinen sitten makoili sängyssä, se oli selvästi kannattava investointi, koska oloni parani huomattavasti. Mies oli kunnossa, mutta aikataulu päreinä, joka oli muutenkin suhteellisen tiukka paluumatkan osalta. Olimme varanneet paluumatkaan tasan viikon, laskettuna siitä päivästä kun poistuisimme Turkista. Turkkiin mentäessä, olimme varanneet aikaa 10 päivää, eihän tuossa toki ole kuin kolme päivää eroa, mutta jotenkin tuo paluumatka tuntui huomattavasti tiukemmalta.
Jatkuu seuraavassa viestissä
