Volvo Racing Club Finland - Koko Suomen Volvofoorumi
Keskustelua Volvoista => Offtopic => Aiheen aloitti: pomo - 23.08.2016, 23:05:15
-
Ystäväni oli aamu TV:ssä.
http://areena.yle.fi/1-3676094
Oletko ollut koulukiusattu vai kiusaaja?
Ite en kans asettunut mihinkään muottiin, kuten ei Samulikaan. Mutta ei mulle kyllä oltu missään vaiheessa noin mulkku.
Nuorempana muutama erittäin hyvä kaveri. Niillä mentiin, koska uusiin ei ollu saumaa. Ujohko, hiljanen ja pikkasen syrjään vetäytyvä. Siinä omaa lapsuutta. Onneks oon siitä päässy eroon, tosin, silläkin on seurauksensa joista en nykyään välitä paskan vertaa. Kaikki me olemme yksilöitä, erilaisia. Niin ulkonäöllisesti, kuin mielipiteiltämme. Tänä päivänä törmää jatkuvasti suvaitsemattomuuteen . . .
Jeesustelut sikseen. Kerro tarinasi, olit sitten kumpi tahansa!
(https://s16.postimg.org/hiuo1djgx/Bwc_Fd_Vl_IYAAb_LAi.jpg) (https://postimg.org/image/hiuo1djgx/)
-
Sillon kun ite kävin koulua, niin ei ollu termiä koulukiusaaminen. Välillä tuli pataan pihalla ja välillä annoin pataan jos joku kismitti.
Jälkeenpäin tietty oon miettiny et olis tilanteet voinu jotenkin muutenkin ratkasta. Se oli sitä aikaa ja nyt on nyt. 80-luvulla oli ihan eri meininki kun nykyään. Silloin jopa opettajilla oli valtaa puuttua asioihin, toisin kun nykyään.
En koe olevani mitenkään huonompi ihminen. Säännöt oli sillon kaikille samat. Tämän päivän mittapuun mukaan varmasti mulla olis pää pölkyllä, olen ollu kiusaaja ja kiusattu.
-
Seitsemän vuotta tuli oltua kiusattuna, muutto tapahtui kesken lukukauden toiselle paikkakunnalle missä se kiusaaminen sitten alkoi samointein.
-
Mikä on kiusaamista? Sen ymmärrän et ketuttaa jos suljetaan pois yhteisöstä. Se on omaa tyhmyyttä jos osaa pitää puoliansa.
-
Mikä on kiusaamista? Sen ymmärrän et ketuttaa jos suljetaan pois yhteisöstä. Se on omaa tyhmyyttä jos osaa pitää puoliansa.
Mitä ***** sinä lassii taas selität?! Taisin astua trollin ansaan, mutta googlaa jos et tiedä. Juokaikisellä ihmisellä on oikeus omaan itseensä mielipiteiden yms. puolesta. Jokaisella on koskemattomuus ja siihen oikeus.
Kiusaamista on ja paljon. Olen itse ollut koulu/tarhakiusattu. Vanhemmalla iällä sitten ryhdyin ns. vertais-sovittelijaksi jolle oppilaat voivat tulla kertomaan kiusaamisesta, jos pelottaa opettajalle kertoa. Tapauksia oli yllättävän paljon yläasteen aikana.
Minkäänlaista kiusaamista en hyväksy ja tähän on mm. omien lasten kanssa erittäin jyrkkä nollatoleranssi. Kiusaaminen voi helposti jättää ihmiseen pysyvät ja syvät henkiset arvet.
-
Omaa lasta kiusattiin sen verran että heitettiin jääkokkare kasvoihin, mistä tuli jälki.
Tein saman tien rikosilmoituksen ja poliisi & lastensuojeluviranomaiset ottivat tuon heittäjän perheineen puhutteluun ja hoito on näköjään tehonnut.
Ei koulu ole mikään erillinen yhteiskunnasta irrallaan oleva saareke jossa pätevät eri säännöt kuin muualla.
Koska lakikirja puhuu niin paheksuvasti oman käden oikeudesta niin yhteyttä poliisiin vaan milloin väkivaltaa on käytetty.
-
Valitettavasti koulu on paikka jossa pitää olla hereillä koko ajan. Mikä on kiusaamista ja mikä ei?
-
Valitettavasti koulu on paikka jossa pitää olla hereillä koko ajan. Mikä on kiusaamista ja mikä ei?
Se on kuin veteen piirretty viiva.
Koulumme rehtori kerran koulunaloituspuheessaan käsitteli tätä pitkälti: jollekin joku asia voi olla kiusaamista ja jollekin toiselle täsmälleen sama asia voi olla leikkiä.
Riippuu lapsista ja siitä minkä ikäisiä he ovat.
Väkivalta ja ryhmästä eristäminen nyt ainakin ovat.
-
Valitettavasti koulu on paikka jossa pitää olla hereillä koko ajan. Mikä on kiusaamista ja mikä ei?
No mitä muoviämpäri :facepalm:
Lasketaanko syrjintä, paskanpuhuminen selän takana ja fyysinen väkivalta? Jos lasketaan niin HEP! 2.5v tuota paskaa ennenkuin napsautettiin keppi D asentoon. Jos jälkeenpäin ajatellaan niin itse en pitänyt omalla kohdalla tuota fyysistä osuutta niin pahana, koska sai antaa samalla mitalla takaisin -ja ehkä enemmänkin. Kerran yksi kiusaajista joutui käymään terveyskeskuksessa tarkistettavana kun valitteli kipeää mahaansa ja oksenteli kahakan jälkeen. Pituuseroa kun kertyi minun edukseni ~10cm vaikka kiusaajat olivat saman ikäisiä ::)
Mutta kyllä se on tuo henkinen puoli joka ne arvet jättää (minun tapauksessani) :-[ Haastavaa kiusauksen havaitsemisesta tekee se, että harvoin kiusattu kertoo siitä kellekkään koska tällöin olet automaattisesti nössö ja silloin kiusaus ei ainakaan vähene..
-
Se on kuin veteen piirretty viiva.
Koulumme rehtori kerran koulunaloituspuheessaan käsitteli tätä pitkälti: jollekin joku asia voi olla kiusaamista ja jollekin toiselle täsmälleen sama asia voi olla leikkiä.
Riippuu lapsista ja siitä minkä ikäisiä he ovat.
Väkivalta ja ryhmästä eristäminen nyt ainakin ovat.
Samaa mieltä. Jotkut on herkempiä kun toiset. En puolustele itseeni mitenkään. Olen ollu kusipää välillä koulussa mut saanu takas samalla rahalla.
Ei sillon 80-luvulla ollu mitenkään tavatonta et nahisteltiin pihalla, se oli ihan okei. Koulutusmetodit on muuttunu niin paljon parissakymmenessä vuodessa. Foorumin vanhemmat käyttäjät varmaan muistaa millasta oli koulunkäynti 70-80 luvulla.
-
Ei sillon 80-luvulla ollu mitenkään tavatonta et nahisteltiin pihalla, se oli ihan okei. Koulutusmetodit on muuttunu niin paljon parissakymmenessä vuodessa. Foorumin vanhemmat käyttäjät varmaan muistaa millasta oli koulunkäynti 70-80 luvulla.
Pitäskö sulle rakentaa aikakone niin pääset sinne takas? Mulla ainankin kalenteri näyttää tälleen vuotta 2016. ???
-
Itse en ole ollut kumpaakaan, mutta ei liioin ollut kanttia puuttuakkaan siihen kun sitä näki.
-
Pitäskö sulle rakentaa aikakone niin pääset sinne takas? Mulla ainankin kalenteri näyttää tälleen vuotta 2016. ???
Otan tuon henkilökohtaisena pääaukomisena.
Koulukiusaaminen on arka aihe. on iha eriasia käydä kouluu 80-luvulla kun tänä päivänä.
Jos on heränny siihen pullamössöyhteiskuntaan niin se on voi voi. Sori vaan mut tajuan pitää puoleni.
-
Sori vaan mut tajuan pitää puoleni.
Luuletko ihan oikeasti sielä pienen mielesi sopukoissa ettei kiusattu yritä pitää puoliaan?
-
Ihmiset eivät myös tule liukuhihnalta ja kaikki eivät ole samanlaisia. 80-luvun maailman menon vertaaminen tähän päivään on myös lähinnä typerää.
-
Olihan tuota kaikenlaista nälvimistä peruskouluaikoina. Aikani (vuoden-pari) sitä kuuntelin ja totesin että kenellekään kertominen ei tuntunut asiaa muuksi muuttavan joten itse oli puolensa pidettävä. Jonain päivänä se pohja sitten tuli säkissä vastaan ja kiskaisin pannuun lähimmäksi osunutta suunsoittajaa. Taisin vielä mainita että jos asiasta jollekin puhuu niin lyön uudestaan.
En tietenkään kenellekään suosittele kyseistä toimintatapaa, mutta v*ttuilu loppui. :nohnoh
-
Jospas nyt sitten ei kuitenkaan aloitettasi väätämään asioista! Pitääkö tässäkin, vakavan asian tiimoilta alkaa jauhaan paskaa? Kukin on käynyt aikanaan koulunsa. Ajat ovat erilaisia, paljonkin, kuin silloin -70 luvulla kun mä olen aloittanu kouluni.
Lukekaapa alotus uudestaan, mieluimmin järki kädessä.
En sitten montaa kertaa meinaa huomauttaa asiasta. Seuraava on penaltti!
-
Kiusatuksi tuleminen on huomattavan helppoa. Riittää että edes yksi seuraavista täyttyy:
- ole pienikokoinen
- ole ujo ja hiljainen
- käytä silmälaseja
- ole parempi koulussa kuin tietyt muut...
- ...paitsi liikuntatunnilla
Ja sitten kun isänmaan epätoivot pääsevät vauhtiin niin odotettavissa on:
- nimittelyä
- syrjintää
- väkivaltaa
- tavaroiden viemistä ja/tai rikkomista
- kiristämistä
Eikä siinä paljon auta kertoa asiasta kenellekään. Opettajan läsnäollessa kaikki kiistetään, vanhempien läsnäollessa peli on täysin hävitty jo heti alkajaisiksi koska "eihän nyt meidän lapset sellaista", ja yksin niille ei mahda juuri mitään. Toki voi tempaista luuvitosella yhtä silmien väliin mutta se tehoaa vain siihen yhteen.
Yhdeksän vuotta sitä kesti ja päättymisestä on kohta 15 vuotta mutta ikinä se ei unohdu, valitettavasti.
-
Olin sekä kiusaaja että kiusattu. Ikinä en varsinaisesti yhdessäkään tappelussa ole ollut, mutta nyrkkiin turvauduin pari kertaa. Millään lailla en ole ylpeä teoistani, mutta pään aukominen loppui siihen. Pahimpien kiusaajieni kanssa en ole ollut enää vuosiin missään tekemisissä.
Suurempia traumoja tms. tuosta ei ainakaan minulle ole jäänyt.
-
Ittellä silloin peruskoulun aikana, en muista et olisin ollut koulu kiusattu. Mut ammatti-koulu oli sitten eri juttu, jatkuvasti v#ttuilua, tavaroiden viemistä/rikkomista, nimittelyä ja muutakin ärsyttämistä. Muutaman tappelunkin ne sai aikaiseksi, kun sai tämän härän näyttämään sarvensa, silloin oli pyöritystä ja toiset pysy kauempana.. Kävin koulun loppuun mut itseluottamus oli huono, siittä sitten armeijaan ja yks kiusaajista päätyi sit samaan komppaniaan :facepalm: Pään aukomista oli myös sielläkin mut kaverit piti sielä mun puoleni, joka on jäänyt mieleen. Pään aukomista ei ollut sen jälkeen....
Edit: välillä nähnyt kyseisiä henkilöitä, niin niillä on asiat p€rseelläänsä, kerran kysyi et lainaakko muutaman kympin? Arvaa kaks kertaa ja toivotin hyvää päivän jatkoa.
-
Niin ja tuollaisiin suunsoittajiin/k*sipäihin törmää myöhemminkin elämässä aivan varmasti. Ei niiltä voi välttyä.
-
Kaverini poikaa kiusattiin, ja häneltä kiristettiin rahaa, yms. Kaveri meni kiusaajien "päällikön" puheille, ja sanoi: "Jos ei meidän Reino (nimi muutettu) saa olla rauhassa, niin me mennään sun isäs työpaikalle, ja hakataan se. Mulla on hyviä kavereita, ja on huonojakin. Mee sitteen sairaalaan kertoon isälles, miks se siellä makaa". Sai "Reino" käydä koulunsa loppuun ihan rauhassa.
-
Aika moni joutunut itsepuolustusta käyttämään, valitettavasti... :'(
Kaverin poika läksi kouluun joitain vuosia sitten. Noh, tottakai siellä alkoi tietty porukka nimitellä, töniä, rikkoa tavaroita ymsjne. Opettajat ei tehneet asialle mitään, joten isänsä opetti taekwondoa pikkusen.
Kiusaaminen loppui, mutta niin loppui yhdellä hampaatkin. Siitähän seurasi rehtorin puhuttelu isänsä kanssa, jonne kaverini vei todisteita väkivallasta ja rikotusta omaisuudesta.
Pahin kiusaaja erotettiin koulusta, koska tapauksia oli samalla henkilöllä kymmeniä...
Minua kun kiusattiin ala-asteella, niin se loppui yksi välitunti. Jotain 6-7 kiusaajaa muilutti minut pitkin piharakennuksen seiniä ja lopuksi maahan. Yrittivät saada maahan ja tulla joukolla päälle (=tukehduttaa). Joku ääni pään sisällä sanoi, että pistä kampoihin... Porukkaa vietiin pitkin seiniä, vertakin näkyi. Opettaja näki tilanteen ja tuli sanomaan "Josko nyt pojat jo pikkuhiljaa opitte jättää toiset rauhaan! Koko lössi opettajien huoneeseen, NYT!!", minulle ei tullut mitään. :)
Joitain vuosia myöhemmin, koulun "pelätyin rääväsuukovinelämämkoululainen" tuli vastaan kun olin kavereiden kanssa pyöräilemässä. Jotain minulle huuteli, huusin takaisin "Pidä nyt jo suus kiinni, kun ei tuota piipitystä jaksa kuunnella" (oli minua reilusti pienikokoisempi, lyhyempi ja hennompi). Ei uskaltanut minulle mitään tehdä, mutta parin kaverinsa kanssa ottivat minun kaverin pyörästä kiinni, alkoivat repimään tukasta, potkimaan pyörää ja nauramaan.
Käännyin ympäri, ajoin viereen ja sanoin "Päästäkää irti."
- Mitäs sä vitun läski meinaat tehdä jos ei?
"Satuttaa, päästäkää irti"
Kaksi tyyppiä päästi irti, mutta tämä "kovin rääväsuu ei".
- Mä en sua kuuntele, mä otan tän (minun kaverini) pyörän
"Tero (nimi muutettu), päästä irti"
- Haista läski muoviämpäri!
Tässävaiheessa kyseinen "Tero" yritti lyödä kaveriani. Löin niin kovaa kuin ikänä kykenin, takaisin. Alkoi aivan jäätävä itku ja "menen kertomaan äitille" -vollotus. :D Minun kaverit saivat olla rauhassa, kyseinen Tero on sittemmin sekaantunut huumeisiin, ryöstöihin ja ties mihin...
Jos kenelläkään on itsellä/ tuntee pieniä lapsia, niin pitäkää huoli ettei heitä kiusata. Kyllä se lapsi sen kertoo, kun osaa oikealla tavalla kysyä (ei pelotella). Vahvimmat ihmiset pääsevät kiusaamisesta ylitse ja ehkä jopa kääntävät jääneen trauman vahvuudeksi, mutta toiset eivät välttämättä pääse siitä koskaan ylitse. Tällöin vaikutukset voivat helpostikkin uloittua myöhempään elämään, pahimmassa tapauksessa työelämään asti.
Äitini työkaverin poika, rinnakkaisluokkalainen, tappoi itsensä 22 -vuotiaana. Hän oli erittäin raskaasti koulukiusattu ja tämänkin vuoksi terapiassa koko ikänsä käynyt.
-
Itseäni kiusattiin kun olin toisella luokalla. Nimittelyä, tönimistä jne.
Olin hiukan hiljaisempi ja arempi kuin muut, se vissiin riitti syyksi.
Kerran sitten välitunnilla sain tarpeekseni: aloinkin lyömään takaisin. Vieläkin muistan miten kiusaajan ilme muuttui kun kiusattu löi kovaa kasvoihin kivusta välittämättä. Miten ilme muuttui kauhuksi kun lyöntejä tuli ja tuli -kaikki tarkoitettu satuttamaan. Ja mikä vallan ja voiman tunne kun hakkasin sen paskakasan itkusta täriseväksi mytyksi. Jumalauta se tuntui hyvältä!
-
Koulumme rehtori kerran koulunaloituspuheessaan käsitteli tätä pitkälti: jollekin joku asia voi olla kiusaamista ja jollekin toiselle täsmälleen sama asia voi olla leikkiä.
Riippuu lapsista ja siitä minkä ikäisiä he ovat.
Väkivalta ja ryhmästä eristäminen nyt ainakin ovat.
Juuri näin.
Ja monesti tuo ryhmästä eristäminen on sitä kaikkein pahinta. Suora väkivalta on sellaista, johon on erittäin helppoa puuttua opettajien ja muiden viranomaisten tarvittaessa. Mutta se että toinen jatkuvasti jätetään kaikesta syrjään, hyljeksitään, tehdään sanoilla tai ilman niitä selväksi että et ole tervetullut, sinun kanssasi ei haluta olla...sitä on vaikea tilanteen ulkopuolisen todentaa ja siihen puuttua.
Itse olen päässyt kouluaikoinani aika helpolla. Kyllä minua jonkun verran kiusattiin, mutta luulisin että olen myös kiusannut muita. En noita tilanteita enää tarkkaan muista, mutta varmaankin on ollut tilanteita joissa itse päästäkseni mukaan porukkaan, olen lähtenyt mukaan kiusaamiseen. Olin kouluaikoinani (ja varmaan osin vieläkin) luonteeltani hieman sellainen kameleontti, pyrin aina sopeutumaan tilanteeseen ja muihin ihmisiin.
Poikani ovat myös oman osansa saaneet. Vanhempaa kiusattiin ihan fyysisellä väkivallalla yläasteelle siirryttäessä, se tosin saatiin aika pian loppumaan. Rehtori hoiti hommansa ja myös kiusaajan vanhemmat puuttuivat tilanteeseen tehokkaasti koulun yhteydenoton jälkeen. Aina ei asiat ole näin hyvin kuin meidän tapauksessa. Ja nuorempi pojista koki ala-asteella melkoista porukasta eristämistä, siksipä hän lähtikin yläasteelle aivan eri kouluun kuin olisi pitänyt mennä oppilaaksiottoalueen perusteella. Halusi eroon muutamista tyypeistä, siinä onnistuikin ja löysi uusia kavereita, vaikkei yläastetta vielä takana olekaan kuin se pari viikkoa. Meille ratkaisu tosin tarkoitti sekä kustannuksia että pojan ajamista itse koululle, mutta sen hinnan maksaa mielellään.
-
Ala-aste oli minulle kouluajoista se kaikista mukavin, meillä oli sellainen luokkahenki koko ala-asteen ajan, että kaikki oli kavereita toistensa kanssa, mitä nyt välillä välitunnilla tunteet kuumeni ja nyrkki heilu puoleen sun toiseen ja sen jälkeen naurettiin ja unohdettiin koko tappelu ;D
Ylä-aste onkin sit se pahin, minulla oli ala-asteen jälkeen itseluottamusta ja halu tutustua uusiin kavereihin, (koulu siis vaihtui ja meidän vanha ala-aste luokka hajoitettiin 6 eri luokkaan ja uusia naamoja tuli runsaasti).
Mutta meidän luokalla oli 4kpl jätkiä, "kova jengi" jotka ottivat minut heti silmätikuksi ja härkkiminen ja v*ttuilu alkoi heti.
Välitunnit meni siinä, että tämä neljänkopla kerääntyi ympärilleni ja alkoivat tuuppimaan ja repimään ja lopuksi heitettiin aina kuraisemmalle mättäälle. Yksi näistä neljästä oli meidän luokan "pullukka", eli elopainoa varmaan sen lähemmäs 100kg ja itse olin siihen aikaan kuivankesän orava..
Kiusaamiseen yritin monesti vastata takaisin ja joskus sainkin uppoamaan vastusteluni informaation, mut sen jälkeen tuli turpaan aina kahta kauheammin, tätä kesti siis sen 3v. Ja kaikista naurettavinta tässä on se, että JOS tästä neljänkoplasta joku oli yksin tästä porukasta, niin voi herranjumala kun oltiin sitten niiiiiin kaveria ja halusivat hakea minulta "turvaa", tätä itse antamatta ja poistun tässä vaiheessa aina tilanteesta pois, eli en alkanut kiusaamaan tätä yhtä reppanaa, eli olivat suoranaisia vellipaskahousuja koko sakki!!
Ammattikoulu oli taas mukava ja luokkahenki hyvä, mut itseluottamus oli kadonnut ja olin ujo ja hiljainen.
Työharjoittelut kun alkoivat, niin vanhempien ihmisten kanssa tulin paremmin toimeen, kuin ikäisteni kanssa.
Ylä-asteen pääsystä on nyt aikaa n.16 vuotta ja voin sanoa tässä nyt suoraan, et nyt vasta alkaa nuo haavat umpeutua ja alan olemaan sellainen mikä olin ala-asteella: Rohkea, itsevarma, ihmisläheinen ja puhelias. Mutta työtä on vielä ja paljon. Että kiitos vaan näille neljälle!
Itse tosiaan olen kiusaamista niin vastaan ja otan kyllä omien lapsieni pienimmätkin kiusausongelmat tosissani huomioon jos niitä tulee, mut toivon mukaan ei tule.
Lapseni käyvät nyt täysin samaa mukavaa ala-astetta kuin itse kävin ja heillä (8v. ja 6v.) näyttää menevän tosi hyvin, enkä yhtään ihmettele jos tämä koulu on vieläkin sellainen kuin se oli minun aikanani :)
-
Yhden vinkin annan kaikille vanhemmille, jotka painivat tämän asian kanssa:
Ottakaa yhteyttä ripeästi kouluun ja mahdollisiin muihin viranomaisiin kun huomaatte lapsestanne että nyt taitaa olla kiusaamisesta kyse. Odottakaa kuitenkin sen verran, että saatte vedettyä henkeä ja rauhoituttua. Nimittäin meuhkaavan isän tai äidin yhteydenotto ei helposti johda yhtään mihinkään, mitä rauhallisempana ja asiallisempana pystytte pysymään vaikka tunteet varmasti kuohuukin, sitä parempi. Kun saatte rehtorin, opettajat, sos.työntekijät ja poliisit puolellenne, asiat etenevät taatusti. Jos taas tilanne näyttäytyy kahden perheen välisenä kiistana viranomaisille, voitte olla melkein varmoja siitä että asiaa pyritään painamaan villaisella, riippumatta siitä mikä totuus asiassa on.
Kun kiusaamiseen pystytään tehokkaasti puuttumaan ajoissa, ei se yleensä pääse kovin pahaksi. Näin useimmiten, valitettavasti on tietenkin niitä tapauksia jossa sitten oikein mikään ei auta, muu kuin ihmisten siirtyminen tai siirtäminen muualle.
-
Olin sekä kiusaaja että kiusattu.
Kuten myös, jälkimmäinen kuitenkin pääasiassa. Kummastakaan en tunne ylpeyttä.
Paksu kallo ja perussitkeä luonne suojasi kuitenkin minua pahemmilta traumoilta. Sama "lahja" ehkä vielä vahvempana oli pojalla omina kouluvuosinaan, ulkopuoliset ilmoitti kiusaamisesta mutta jätkä itse ei pitänyt asiaa minään, ja se kuva tuli myös meille vanhemmille ettei mistään vakavasta ollut kyse.
Mutta oma tytär oli myös koulukiusattu koko peruskoulun ajan, itse asiassa eskarista alkaen, ja se on kyllä jälkensä jättänyt. Kouluun yhteydenotot auttoi varsin vaihtelevasti, alkuun vaikutti ettei koulun henkilökunta pidä asiaa minään, viimeisinä vuosina vasta alkoivat ottaa vakavasti (ilmeisesti koska muutama muukin oleellinen taho oli yhteydessä kouluun...)
-
Onhan se koulukiusaaminen monenlaista.
Luin yhdessä jutussa viikolla missä opettaja kertoi että opettaja on ainoa jota saa työpaikkakiusata.
http://www.satakunnankansa.fi/lukemisto/miksi-opettajaa-saa-tyopaikkakiusata/
ltalehdessä (29.8. 2016) opettaja kertoo, millaista palautetta tuli isältä, jonka poikaa opettaja oli kieltänyt heittelemästä lumipalloja.
– Seuraavana päivänä tunnin jälkeen käytävässä odotti pojan tatuoitu isä, joka nosti minut seinälle ja sihisi naamaani: Kuule ämmä. Meidän X saa heitellä lumipalloja niin paljon ku tykkää.
Opettajat ovat kuulemma varsin tottuneita siihen, että Jaana-Petterin isä soittaa ja vaatii, että Jaana-Petterin jälki-istunto pitää perua. Sekään ei enää hätkäytä, että Jaana-Petterin isä uhkaa asianajajalla.
Mutta kun Jaana-Petteri uhkaa isällä, se pistää miettimään. Näin Iltalehdessä kertoo nimimerkki 36 vuotta opettajana ollut. Kaikki lähti siitä, kun oppilas ei suostunut lähtemään välitunnille.
– Kun kehotin häntä lähtemään, poika tokaisi: Odotahan, kun isä pääsee vankilasta, niin hän tulee käymään luonasi.
Pojan isä istui linnatuomiota taposta.
Nimimerkki myönsi hätkähtäneensä, muttei ruvennut pelkäämään. Kaikki eivät ole yhtä kovanahkaisia.
Olen tavannut opettajia, jotka kertovat pelkäävänsä, vaikka eivät sitä julkisuudessa myönnäkään. Pelko on ymmärrettävää, sillä iholle tullaan muutenkin kuin fyysisesti.
Opettajia on kuvattu ja videoitu salaa. Ei liene suuri uutinen, että materiaali on päättynyt sosiaaliseen mediaan.
Kiusaaminen saattaa edetä jopa vainoamiseksi. Iltalehden haastattelema nettipoliisi Marko Forss kertoi, kuinka koulupojalle jouduttiin hakemaan lähestymiskieltoa pitkään jatkuneen häiriköinnin vuoksi. Poika oli vasta 14-vuotias.
– Nuoret perustelevat usein, että opettajaa loukkaavat teot on tehty niin sanotusti läpällä, Forss jatkaa.
Hänen mukaansa nuoret eivät välttämättä ymmärrä, että rikoksen tunnusmerkit voivat täyttyä. Samaa sopii sanoa myös opettajia huorittelevista ja uhkailevista vanhemmista.
Tällaisten kolumnien loppulauseissa yleensä ihmetellään, mikä suomalaisessa koululaitoksessa oikein mättää? Olisiko aika siirtyä ihmettelemään, mikä mättää meissä vanhemmissa?
-
Onhan se koulukiusaaminen monenlaista.
Luin yhdessä jutussa viikolla missä opettaja kertoi että opettaja on ainoa jota saa työpaikkakiusata.
http://www.satakunnankansa.fi/lukemisto/miksi-opettajaa-saa-tyopaikkakiusata/
Vaatii linkki että on tilaaja.
-
Olisiko aika siirtyä ihmettelemään, mikä mättää meissä vanhemmissa?
Tämän asian kun sisäistäisivät ihan kaikki, joilla on elätettäviä. Olivat sitten omia tai puolison tai mitä vaan.
Koska varsinkin nuorista lapsista (ala-asteikäiset tai nuoremmat) puhuttaessa käytöshäiriöt yms. oireet yleensä johtuvat jostain muusta asiasta. Tai siis, lapsi yleensä oireilee, jos esim. kotona, koulussa tms. on jokin asia pielessä.
Tottakai joskus lapset vain "koettelevat rajoja" ja persooniakin on erilaisia, mutta eiköhän idea tullut selväksi.
-
Tämän asian kun sisäistäisivät ihan kaikki, joilla on elätettäviä. Olivat sitten omia tai puolison tai mitä vaan.
Koska varsinkin nuorista lapsista (ala-asteikäiset tai nuoremmat) puhuttaessa käytöshäiriöt yms. oireet yleensä johtuvat jostain muusta asiasta. Tai siis, lapsi yleensä oireilee, jos esim. kotona, koulussa tms. on jokin asia pielessä.
Tottakai joskus lapset vain "koettelevat rajoja" ja persooniakin on erilaisia, mutta eiköhän idea tullut selväksi.
Ainakin minun ongelmat koulussa johtuivat ihan pelkästään ongelmista kotona.
-
Ainakin minun ongelmat koulussa johtuivat ihan pelkästään ongelmista kotona.
Ja minun ongelmat koulussa johtui minun ongelmista koulussa. Junantuoma nälkämaassa oli valmis silmätikku kaikille 80-90lukujen taitteessa.
Hienosti toki sopeuduin luokan oppimisongelmaisiin häiriköihin ja kiusaajiin että selviäisi läpi peruskoulun... Ei muuta haittaa kuin ehkä keskiarvon lasku pari numeroa oikeasta osaamistasosta.
-
Ala-asteella olin melko mulkku ja aika usein välitunnit meniki sisällä ku eivät uskaltanee päästää mua ulos, ku tappelin koko ajan. Mutta sillon ne tappelut oli semmosia että tosissaan otettiin yhteen, mutta seuraavalla tauolla oltiin kavereita taas. En siis ollu ainoa tappelija vaan oltiin kaikki samanlaisia.
Yläasteella sitten olinki pahasti koulukiusattu. Oli henkistä ja fyysistä. Huutelua, kuristamista ja tavaroiden rikkomista/varastelua.
Kaks kiusaajaa on jääny ainiaaksi mieleen ja niin raakaa ku se onki, niin jos ne näkisin hengenvaarassa, niin en menis auttamaan. Niin pahat arvet ne mulle onnistu jättämään. Muista kiusaajista en välitä, koska olivat lähinnä vaan hyväksynnän hakijoita ja halusivat kuulua johonki joukkoon.
Ne kaks mulkkua oli myöskin syy sille miksi halusin mennä yläasteen jälkeen semmoseen kouluun johon tiesin ettei ole muita tervolasta tulossa. Monta vuotta myöskin meni etten halunnu ees käydä kotipaikkakunnalla. Äitin luona kävin mutta se oliki onneksi aika syrjässä eikä lähellä kylää.
-
Koulu kiusaamien alko jossain 5-6 luokan paikkeilla, päättyi muistaakseni 8 syksyllä siihen että yläaste ajan "pääjehun" nostin riveleistä seinälle ::) väkivalta ei kuulemma ole ratkaisu, mut kyl se vitusti helpotti ::)
-
Koulu kiusaamien alko jossain 5-6 luokan paikkeilla, päättyi muistaakseni 8 syksyllä siihen että yläaste ajan "pääjehun" nostin riveleistä seinälle ::) väkivalta ei kuulemma ole ratkaisu, mut kyl se vitusti helpotti ::)
Tällaiset tarinat saavat minut hyvälle tuulelle. Eihän se ole ratkaisu ei mutta jos vaihtoehdot on että joko itse kärsii roolistaan lopun ikänsä tai että jonkun suunsoittajan (tai jopa pahoinpitelijän) pallo on pari päivää turvoksissa niin..
Välillä ihmetyttää kun ihmiset aivopestään pienestä pitäen sellaisiksi että he ovat väkivallan uhan edessä aivan lamaantuneita. Tällälailla "väkivaltamonopoli" ihan virallisesti luovutetaan häiriköille. Väkivaltaa tulee olemaan niin kauan kuin ihminen on ihminen eli viettien ja vaistojen vahvasti ohjaama ötökkä. Tietokoneiksi emme muutu vaikka vuodet kuinka vierisivät.
-
Tällaiset tarinat saavat minut hyvälle tuulelle. Eihän se ole ratkaisu ei mutta jos vaihtoehdot on että joko itse kärsii roolistaan lopun ikänsä tai että jonkun suunsoittajan (tai jopa pahoinpitelijän) pallo on pari päivää turvoksissa niin..
Välillä ihmetyttää kun ihmiset aivopestään pienestä pitäen sellaisiksi että he ovat väkivallan uhan edessä aivan lamaantuneita. Tällälailla "väkivaltamonopoli" ihan virallisesti luovutetaan häiriköille. Väkivaltaa tulee olemaan niin kauan kuin ihminen on ihminen eli viettien ja vaistojen vahvasti ohjaama ötökkä. Tietokoneiksi emme muutu vaikka vuodet kuinka vierisivät.
Vanhempi tytär joutui yläasteeella (8 luokalla) kiusatuksi uuden poikakaverinsa vuoksi. Pojasta kilpailevat saman koulun tyttöä (2-3kpl) alkoivat seurustelun alkuvaiheessa huoritella, haukkua ulkonäköä ym. Huutelu oli jatkuvaa, kaupoissa ym..
Minulle kun tuli tämä tietoon niin olin jo valmis marssimaan asianosaisten kotiovelle. Keskusteltuani tyttären kanssa hän sanoi että hän hoitaa itse tämän,mun ei tartte sekaantua( taisi tietää kuinka hullu voin olla jos suutun). Onneksi olen onnistunut kasvattamaan vahvan persooonan tyttärestä(taitaa tulla isäänsä). Tytär sanoi että hän menee rehtorin juttusille. Jälkeen päin kuulin että rehtorin huoneessa olivat olleet kiusaajat , heidän vanhemmat, opettaja, rehtori sekä tyttären poikakaveri. Jokainen oli asiansa kertonut. Itku kurkussa kiusaajat olivat pyytäneet anteeksi ja asia loppui siihen. Viime kuussa heillä tuli 5 vuotta täyteen seurustelua ja 3 v kihlauksesta. Aika vakavaa... Eipä silti likka taitaa tulla isäänsä tässäkin, tänään tulee 23v täyteen omaa avioliittoa, se on samppakaljan paikka aamupuuron kanssa... :).
-
Koulussa ei kiusattu, enkä kiusannut, mutta harrastuksessa (salibandy) tajusin vasta vähän kasvettuani, että peleissä minut suljettiin pois koska kaverien pisteet oli tärkeämpää kuin yhdessä pelaaminen joukkueena. Valmentajaa ei paljon tuntunut kiinnostavan kun asiasta sanoin, kehui vaan että kyllähän ne täällä reeneissä syöttää ::) Onneksi työmaan peleissä ja ammattikoulussa sai niitä onnistumisen tunteita kun syötettiin ja pelattiin tiiminä.
-
Koulu kiusaamien alko jossain 5-6 luokan paikkeilla, päättyi muistaakseni 8 syksyllä siihen että yläaste ajan "pääjehun" nostin riveleistä seinälle ::) väkivalta ei kuulemma ole ratkaisu, mut kyl se vitusti helpotti ::)
Kerran tehnyt tämän. Toiseen kouluun vaihdettuamme veljelleni soiteltiin ylä-asteella pilapuheluita keskellä yötä, (oli kuulemma muutakin kiusausta) mutta soittelijalla ei ollut tarpeeksi viisautta piilottaakseen numeronsa :D soittelija kuului siihen "The Gang:iin" jotka olivat sitten tosi kovia poikia -muka.
Eräänä päivänä näin tuon paskan räkimässä välitunnilla portaiden eteen. Kävelin omistajan askelin omasta porukastani heidän porukkansa luo ja riuhtaisin kiusaajan sivummalle ja nostin seinää vasten. Muistan vieläkin hänen säikähtäneen ilmeensä ja sen kun jengin johtaja huutaa että "Hei Xxxx, älä ny viitti hei, iisisti nyt" johon huusin takaisin että "Pidä sinä turpas kiinni", jonka jälkeen "isoveikka puolustaa" -periaatteella uhkailin kiusaajaa. Itse olin varautunut henkisesti siihen, että jään alakynteen ja minut hakataan porukalla tjsp, mutta ei. Kukaan koviksen koviskavereista ei uskaltanut tehdä mitään. Saati kovis itse, kaikki vain olivat hiljaa.
Meinasin alkaa nauramaan kesken välikohtauksen, kun ryysyistä nostettaessa jätkä ei noussutkaan mukana vaan vaatteet liukuivat hänen päällään. Vaatetus oli sellainen peruspopparijoujoulökäpöksykovis. Piti sitten nostaa lisää niin että saatiin ne jalatkin ilmaan; lopputulos jätkästä näkyi enää puolet päästä :D
Mutta tuon kohtauksen jälkeen velipoika sai olla ihan rauhassa ja pilapuhelut loppuivat :) Ainoa asia mitä kadun; olisi pitänyt puuttua aiemmin :'(
-
Kukaan koviksen koviskavereista ei uskaltanut tehdä mitään. Saati kovis itse, kaikki vain olivat hiljaa.
Et pelännyt välivallan uhan edessä. M.O.T :)
On silti hyvä kouluttautua siihenkin että jostain syystä tilanne jatkuu
-
Tuo "pistin kiusaajalle (väkivalloin) vastaan" on aika kaksijakoinen juttu.
Varmasti toimii joissain tapauksissa, mutta pahimmillaan johtaa vain pahenevaan väkivaltaan. Ja tuo ei vaan ole kaikille ja kaikissa tilanteissa vaihtoehto.
En suosittele kenellekään väkivallan käyttöä. Liian usein sillä on varsin ikävät seuraukset...
-
M.O.T :)
Että pienempiänsä/kiusattuja on suojeltava, oli se oma veli tai kuka tahansa, koska itse olen ollut kiusattuna ja se ei hääviltä tunnu.
Tuo "pistin kiusaajalle (väkivalloin) vastaan" on aika kaksijakoinen juttu.
Varmasti toimii joissain tapauksissa, mutta pahimmillaan johtaa vain pahenevaan väkivaltaan. Ja tuo ei vaan ole kaikille ja kaikissa tilanteissa vaihtoehto.
En suosittele kenellekään väkivallan käyttöä. Liian usein sillä on varsin ikävät seuraukset...
Sepä onkin se kolikon kääntöpuoli, että tilanne saattaa vain pahentua, mutta onneksi silloin näin päin :)
-
Ei sillon 80-luvulla ollu mitenkään tavatonta et nahisteltiin pihalla, se oli ihan okei. Koulutusmetodit on muuttunu niin paljon parissakymmenessä vuodessa. Foorumin vanhemmat käyttäjät varmaan muistaa millasta oli koulunkäynti 70-80 luvulla.
Tämän perusteella koen itseni kohtuu vanhaksi, koska olen aloittanut koulupolkuni 80-luvulla. :juhau:
Koulussa ei kiusattu, enkä kiusannut, mutta harrastuksessa (salibandy) tajusin vasta vähän kasvettuani, että peleissä minut suljettiin pois koska kaverien pisteet oli tärkeämpää kuin yhdessä pelaaminen joukkueena. Valmentajaa ei paljon tuntunut kiinnostavan kun asiasta sanoin, kehui vaan että kyllähän ne täällä reeneissä syöttää ::) Onneksi työmaan peleissä ja ammattikoulussa sai niitä onnistumisen tunteita kun syötettiin ja pelattiin tiiminä.
Tämä on kyllä kanssa yksi iso ja ärsyttävä ongelma. Itse pelasin jalkapalloa 15 vuotiaaksi asti, aloitin harrastuksen jossain 8 vuoden iässä. Se oli kaikille pelkkää kehittymistä, koska ihminen on vielä kovin pieni ja kasvuiässä (tuntuu selkeältä näin jälkeenpäin ajateltuna). Oli itselläkin alkuun juuri tuota, että ei meinannut palloa saada kun en ollut se joukkueen taitavin. Koskaan minusta ei tullutkaan mitään Maradoonaa mutta tasaisen varma keskikenttäpelaaja sieltä kuoriutui esiin. Joukkueessa oli yksi kaveri, jolla oli melko kova ja tarkka laukaus. Tämä kaveri oli ainakin yhden vuoden välissä pois, jonka aikana minulla laukaus kehittyi melkoisesti. Eräässä turnauksessa valmentaja laittoi minut antamaan vapaapotkua tämän kaverin sijasta. Maaliin se tilanne ei päättynyt mutta oli kova paikka sille kaverille kun minä onnistuin. ::)
Nykyään käyn treenamassa aikuisten miesten kanssa salibandya ja siellä saa olla ihan oma itsensä. Vaikka tunteet välillä kuohuu, niin yhteishenki on kuitenkin hyvä ja huumoria löytyy.
-
Minua ei kiusattu lukiossa, mutta huomasin yliopistossa, etten ollut minä itse? Minulla on myös heikkoja suhteita heihin nyt. HS ei todellakaan ole kaikki.
Saisinko tuon saman suomenkielellä? Nyt useampi viesti tullut ihan puhdasta siansaksaa.
-
Tuli ihan tämä keskustelu tässä viimepäivinä mieleeni, kun on saanut erilaisista kusenkeltaisista medioista lukea koulukiusaamiseen liittyvistä asioista.
Tänäaamuna luin ilta-sanomien artikkelin, ”Minut pistettiin pyytämään anteeksi kiusaajilta” (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007805429.html).
Pelkästään otsikointi kertoo kyllä ison ongelman, joka oli todellisuutta jo 20 vuotta sitten. Ja oli ongelma vielä silloinkin, kun itse olin yläasteella ns. "vertaissovittelijana". Oppilaat eivät halunneet käsitellä tapauksia vanhempien tai opettajien kanssa, koska eivät kokeneet saavansa oikeutta. Oli kiusaajalle ikäänkuin "pelottavampaa" se, kun isompi ja vanhempi koululainen istuttaa penkkiin ja pakottaa juttelemaan järkevästi.
Sama toistui ammattikoulussa. Erästä eri alan opiskelijaa kiusattiin, huoriteltiin, puristeltiin tisseistä, perseestä, uhattiin "ilta-orgioilla" jne. Käytiin kaveriporukka sanomassa opettajalle tästä ja opettaja vain levitti käsiään todeten "minä en voi muuta tehdä kuin kirjoittaa viestin kotiin ja puhutella. Sinun tekemisiäsi en voi estää...".
----> SELVÄH!
Yksi kerta tämä kiusattu sitten käveli käytävällä vastaan perässään tämä 142cm pitkä housut nilkoissa laahustava ihmisperse. Kuului rivo huuto ja "meidän sakki" kääntyi suoraan ympäri. Minä talutin tämän ihmisperseen nurkan taakse kantaen, loput "meidän porukasta" piti tämän ihmisperseen porukan käytävällä istumassa.
Painavasanainen puhuminen tehosi senverran hyvin, että kyseinen kusipää kusi housuun ja viikon päästä ei näkynyt koulussa.
Ihan varmasti kotona on ollut jotain isoja ongelmia tuossakin tapauksessa, mutta ei puhuttelut auta välttämättä opettajien suunnalta yhtään mitään, jos auktoriteettia ei ole tai sitä ei saa käyttää.
Miksi tämä aihe minulle on noussut mieleeni?
Oma lapseni, kohta 10 -vuotias, alkoi oireilemaan koulunkäynnin kanssa aloitettuaan toisen luokan syksyllä 2019. Ensin iloisesta, kaikille kiltistä ja teräväpäisestä "maailman opiskelijasta" loppui nauru, sen jälkeen sosiaalisuus ja lopuksi ilmoitti haluavansa tappaa itsensä. Me vanhemmat olimme halolla päähän lyötyjä, muutos tapahtui viikossa.
Kuukausi myöhemmin kyseinen kaveri oli jo todella väkivaltainen ja oma pikkusisarensa oli pahasti alakynnessä. Yöunet loppuivat, tilalle tuli pikkusisaren pelottelu siitä, kuinka hänen aivot saisi hakattua asfaltille pas2.
Me vanhemmat tietenkin pommitimme kaikkia kanavia pitkin rehtoria, opettajaa, kuraattoria, terveydenhoitajaa sekä kävimme paikallisessa arvauskeskuksessa pyytämässä kiireellisen lähetteen lasten psykiatriselle osastolle. Lähete tuli takaisin saatesanoin "Oireenkuvan perusteella kiireelliselle asiakkuudelle ei ole tarvetta, suosittelemme perheneuvolaa". Jatkoimme yrityksiä päästä eteenpäin, mutta otimme yhteyttä myös perheneuvolaan heti ---> yli 2kk jono, joten järjestelmä ei voi edes näyttää seuraavaa vapaata aikaa.
Joka paikassa eri viranomais ja hoitotahot sanoivat vain "ei voi kuin odotella että menee ohi ja saatte ajan", kun koululta vain todettiin "täällä on niin paljon oppilaita, että jos jotain on sattunut, on se harmaalla alueella näkymättömissä".
Elettiin marraskuuta 2019 ja yksi ilta tilanne riistäytyi mahdottomaksi. Isompi kävi pienemmän päälle aikomuksena tappaa. Äiti meni väliin, mutta sai tuta raivon vallassa olevan lapsen voiman. Minun huuto pysäytti isomman, mutta pienempi juoksi sakset kädessä kohti ja nappasin kiinni + sidoin paikoilleen. Seuraavana yönä ei nukuttu, koska me vanhemmat emme uskaltaneet.
Pari viikkoa tuosta eteenpäin soittaa poliisi. "Teistä on tehty rikosilmoitus ja syytösnimike on lapsen pahoinpitely". Päiväkoti oli tehnyt nuoremman lapsen kertoman perusteella perheen isästä, eli minusta rikosilmoituksen ja lastensuojeluilmoituksen. Syynä tarpeeton voimankäyttö ja tarttuminen lapseen.
Fastforward kuukauden päivät, tammikuun alkuun 2020. Kas kummaa kun kaupungin lastensuojelu, eli viranomainen, tuli mukaan, alkoi aikoja tippumaan eri toimitahoille. Vanhempi mukula oli rauhoittunut jo joululoman aikana ja ehdimme toivoa parempaa, kunnes kaksi päivää ennen kouluun paluuta sai vanhempi kersa raivokohtauksen, jonka myötä oli pakko soittaa häkeen.
--> Paikalle pelastusyksikkö tarkastamaan mukula (jouduin voimalla pitämään aloillaan ettei heitä tavaroita ikkunasta läpi ja tuhoa koko kotia), ilmoitus lastensuojelulle sekä poliisille.
Fastforward pitkin vuotta. Keväällä iski korona ja jäimme kotiopetukseen omasta päätöksestä. Viikon ajan oireilu jatkui, kunnes kaikki tuska hävisi. Iloinen "maailman opiskelija" tuli takaisin ja minä itkin itseni ilosta uneen useana iltana. Eri toimitahojen kanssa sovittiin työskentelyn alkavan vasta syksyllä, koska korona-pandemia oli keväällä pahimmillaan ja minä sain töitä kesäksi (joka käytännössä esti kesken päivän olevien tutkimusten ja tapaamisten toteuttamisen kesäaikaan). Samoin kun oireita ei ollut sitten maaliskuun alun, niin todettiin näin olevan myös lapsen kannalta paras.
Sitten tullaan viime syksyyn. Kesä oli mennyt upeasti, normaalisti. Koulu alkoi ja ensimmäinen viikko meni upeasti, mutta toisen viikon alussa tapahtui taas jotain.Alakuloisuus ja itsensä jatkuva haukkuminen ja arvostelu tuli takaisin vanhemmalle mukulalle. Tutkimusjaksot psykiatrialla olivat alkamassa ja me vanhemmat soitimme sinne melkein päivittäin kertoaksemme lisätietoja ennakkoon, koska aikaa itse käynneillä oli todella vähän. Yksi meidän vanhempien huolenaihe oli mm. nuoremman muksun mahdolliset traumat syksyltä, koska tilanteet olivat todella pelottavia. Näitä luvattiin selvitellä.
Sain jatkoaikaa töissä ja olin syömässä, kun puhelin soi. Perheen isästä on tehty lastensuojeluilmoitus ja perusteena äänen korottaminen kun lapsi itkee.
Olin että mitä vittua? Missä tilanteessa? Näitä ei tietenkään kerrottu, mutta myöhemmin kävi ilmi että juuri nuista loppuvuoden 2019 tapahtumista oli kyse. Eli tilanteista, joissa lapsi on väkivaltaisesti riistäytynyt käsistä ja ainoa tapa edes yrittää pysäyttää henkeä ja terveyttä uhkaava tilanne on korottaa ääni riittävän ylös ja/tai sitominen. Lisäksi ihan jokainen tilanne lapsen kanssa, iso tai pieni, käydään aina niin läpi ettei jää kysymysmerkkejä. Tämä on meille vanhemmille ollut selvää jo ihan esikoisen syntymästä lähtien (kaiken pitää olla perusteltavissa niin, että jokainen sen ymmärtää, myös lapsi).
Koska lastensuojelun kanssa on ollut helppo mielestämme asioida, niin otimme suoraan heihin yhteyttä. Meidän käsittelijämme oli vaihtunut (meille kertomatta) ja saimme uuden numeron. Laitoin pirun pitkän tekstiviestin, jossa esitin toiveeni pidemmästä keskusteluajasta, mieluiten kasvotusten. Koronan vuoksi kasvotusten ei onnistunut ja palaveri pidettiin etänä.
Sain töistä vapaata palaveripäivälle ja kotona yhteydet pelaamaan. Vaimon kanssa istuttiin tietokoneen ääreen ja nähtiin nuori, selvästi omasta ulkoisesta habituksestaan huolta pitävä nainen ja iäkkäämpi, tavallisen näköinen nainen. Meiltä kysyttiin "halusitte kertoa ja jutella tilanteestanne" ja sitten annettiin vaimon kanssa tulla ihan kaikki. Itse jouduin poistumaan kesken palaverin, koska murruin täysin enkä saanut henkeä, joten kävin polttamassa savukkeen ja rauhoittumassa. Me vaimon kanssa olemme kokeneet joutuneemme ajojahdin kohteeksi ilman että meidän huolta on otettu mitenkään huomioon. Ilmaisimme epäilyksemme, että meistä olisi tehty joskus jonnekkin tarpeeton merkintä, joka tämän aiheuttaisi (2018 vaihdoimme asuinaluetta meihin vanhempiin kohdistuneen kiusaamisen ja arvostelun vuoksi ja epäilemme että tällöin on jotain jonnekkin kirjattu).
Jossain vaiheessa jutustelua tämä iäkkäämpi naishenkilö avasi suunsa ja sanoi: "Minusta nyt vaikuttaa siltä, että tässä on lähdetty ihan väärällä mentaliteetillä liikkeelle. Lastensuojelun ja yleisesti oppilasterveydenhuollon perustana on, että tilanne katsotaan neutraalisti. Valitettavasti välillä on näitä tapauksia, että kuvitellaan avun hakijalla olevan kaiken hyvin vaikka hän itse muuta sanoisi, tai sitten niin että kuvitellaan ongelman olevan pelkästään perheen sisäinen ja että vanhemmissa on oltava jotain vikaa. Näin ei saisi olla, mutta minusta nyt kertomamme ja taustatietojenne perusteella vaikuttaa siltä, että teitä on tarpeettomasti ajettu nurkkaan usean vuoden ajan ennakkoasenteiden vuoksi ja tuo kierre on ehdottomasti saatava katkaistua". (Tässä vaiheessa minun oli pakko poistua).
Soppala kysyi, voisiko joku henkilö tulla mukaamme todistajaksi esimerkiksi näille psykiatrian palavereille. Meillä ei juuri sellaista tukiverkostoa ole, joten he lupautuivat tulemaan neutraaliksi seuraajaksi valvomaan perheen ja lapsen etuja, sekä keskustelua yleisesti.
Nyt ollaan tässä päivässä. Tutkimukset on käyty ja viikon päästä olisi lopetuspalaveri. Mitään konkreettista apua ei vanhemmalle lapselle ole saatu. Meille on ainoastaan kerrottu, että "havaitsemiemme asioiden perusteella käsitellään tätä palaverissa" ja paikalle on pyydetty iso liuta tahoja. Itse olen henkisesti täysin loppu, koska kaikki tulitus on kohdistunut suoraan minuun. Jokainen tutkinut taho on todennut kaiken tulituksen väitteiden olevan aiheettomia, mutta tulitus ei ole loppunut. Olen alkanut kärsimään unettomuudesta ja nyt viimeisimpänä rytmihäiriöistä (lääkäri epäili stressiä, mutta tilasi tutkimusajan ja kehoitti välttämään rasitusta ja stressiä).
Henkilönä, joka koskaan ei ole halunnut kenellekkään pahaa ja pyyteettömästi on ollut auttamassa jos tuntematonkin tarvitsee apua, tämä tuntuu minusta pahalta.
Mitenkäs vanhemmalla lapsella menee? Kiusaaminen on nähtävästi loppunut. Mikä sen aiheutti? Rohkaistiin muksua pistämään jauhot suuhun, kun häntä oli yhden kerran leikissä heitelty niin, että oli aivan mustelmilla. Tuossa hieman ennen joulua muksulla naksahti. Oli kaveri työntänyt lunta silmälasien alle ja porukka nauranut ympärillä. Otti lasit ja pallean pohjalta karjaisi tämän tihutyön tekijän nimen ja totesi että parempi olla nyt nätisti.
Muksu joutui tästä puhutteluun, koska 400€ laseja tuhonnut kusipää pahoitti mielensä, alkoi huutoitkemään ja poistui kotia. ::) Tuon päivän jälkeen on mukulamme ollut suorasanainen eikä ole kumarrellut enään kenellekkään. Häntä ei enään etuilla, koska jos etullaan, niin riittävän kovalla äänellä kun asiaa kysyy, ymmärtävät peruuttaa. Tosin yhden kerran on pitänyt kyynärpää -taktiikalla ottaa paikkansa takaisin. Välillä pari luokan "priimusta" vittuilee siitä, kun meidän mukulalla ei ole 3000€ pelikoneita ja ei striimaile pelejään, puhelin on käytettynä ostettu "lippulaiva" muutaman vuoden takaa, vaatteet eivät ole sitä halutuinta mahdollista eikä harrastuksena ole pelaamisen lisäksi esim. jääkiekkoa tai jotain muuta seura-pelaamista.
Koululta ei ole tullut mitään konkreettista apua kuin yhteen tilanteeseen, jossa oli todistajia bussillinen ja opettajakin nähnyt tilanteen. Tosin, puuttuminen vaati rikosilmoituksella uhkaamista... Muilta vanhemmilta on tosin tullut selviteltyä, että noin vuonna 2018-2019 on kyseisessä, viimeaikoina uutisissakin olleessa koulussa, järjestetty yläastelaisten toimesta vedonlyöntiä. Vedonlyönti sisältää kahden ala-astelaisen "värväämisen" toisiaan vastaan "tappele tai saat turpaas" -periaatteella. Tästä ei ole uutisoitu tai puhuttu julkisesti mitään, vaikka poliisikin on (kuulemma) asiaa tutkinut.
Tässä teille yksi esimerkki, miten nykyään toimii lasten tuki ongelmatilanteissa. Jokainen voi moralisoida tahollaan, mutta tämän tekstin kirjoittaminen sattui aivan saatanasti, eikä minkäänlainen lässyttely, puhuttelu tai muukan sellainen auttanut mitään, vaan lopulta apu löytyi omasta itsestään (minun nenille ei hypitä perkele). En toivo tämmöistä helvettiä kenellekkään ja alan olemaan henkisesti aika paskana jo kohdata viranomainen, koska en voi luottaa neutraaliin suhtautumiseen. Periksi ei silti saa antaa, mutta suoraansanoen veret kiehuu melkein samointein kun luen vaikkapa uutisista jonkin pakkeli-naaman tai muutenvaan "paremman väen" kansalaisen itkevän siitä, kuinka ikävältä tuntuu kun ei pääse kavereita näkemään... Jokainen toki kokee omant tilanteensa omanlaisenaan, mutta täällä ruohojuuritason alapuolella kun pahimmillaan taistellaan elämästä ja kuolemasta, tuntuu kaikki tuollainen perin turhalta.
Suomi ei ole luokkayhteiskunta vaan hyvinvointivaltio, jossa jokaisella on tasapuoliset mahdollisuudet....hih.
-
Hyvinvointivaltio tarkoittaa että valtio voi hyvin, vaikka sen kansalaiset on joiltain osin itsemurhan partaalla kokoajan. Itselle eräs kusipäinen paskahousu kantoi lunta niskaan Amiksessa, aika pitkälle lopetti kaverien tekemisinnon kun ei voi luottaa kehenkään ilman että on valmis mätkäisemään leuan remonttiin. Nykyinen kaveripiiri on varsin pieni kun luotto muihin ihmisiin ei kertakaikkiaan ole olemassa. Ja toi vanhempas lopulta teki mitä hänen tarvitsi tehdä saadakseen koulurauhan, asian joka jokaiselle pitäisi suoda jo ihan koulun puolelta.
Ja jälkimölinänä, en ole kovin agressiivinen henkilö mutta sen tuo kouluajan kiusaaminen on jättänyt jälkeensä että häiritsevää käytöstä en suvaitse ja äänenkäyttö on terävää ja voluumia on tarpeeksi.
-
Tuossa tulikin kerralla kaikki ongelmat esiin.
Kuria ei ole eikä saa olla (lapsilla), jos uhri puolustautuu ja toinen sit pahoittaa mielensä tai loukkaantuu -> uhrista tulee syyllinen, ja monin tavoin pahempi ja kaikki pitäis sovitella nätisti puhumalla (missä vitun pilvilinnassa pitää oikein elää???).
Se mikä tässä kaikessa on ihan käsittämätöntä, on se ettei niitä edes ilmeisesti haluta ratkaista??
Ratkaisuja on tarjolla suorastaan tarjottimella, mut ei - ei kelpaa, ei käy kun omat ideologiat estää sen -> hyssyttelykulttuuri on paras ja toimivin, vaikka käytäntö muuta sanookin.
Ja sit vielä nuo uskomattoman pitkät jonotusajat, vaikka mielenterveyspalveluihin (ja muihin, oikeasti usein kiireellisiin/tarpeellisiin).
Yli 2kk??? Ei tarvitse yhtään ihmetellä Suomen itsemurhatilastoja. Ihan oikeesti.
Hyvä, että oot Slerba ollut riittävän rohkea ottamaan tilanteet haltuun.
Kuulostaa kyllä vakavilta tilanteilta, mitä tullut vastaan.. herkempi/heikompi olis ollu ongelmissa monin tavoin ja lopputulos varmasti "aika paha."
Ja hienoa, että jaoit tarinasi! Ei voi edes kuvitella, miten rankka koettelemus siulla (ja koko perheellä) on ollut.
-
Pysäyttävää tekstiä Slerbahuulelta....
Niin monta asiaa mennyt niin hirvittävästi pieleen että ei tahdo uskaltaa edes sanoa mitään. :-\
-
Ja sit vielä nuo uskomattoman pitkät jonotusajat, vaikka mielenterveyspalveluihin (ja muihin, oikeasti usein kiireellisiin/tarpeellisiin).
Yli 2kk??? Ei tarvitse yhtään ihmetellä Suomen itsemurhatilastoja. Ihan oikeesti.
Eikä tässä vielä kaikki! Saman koulun kuramoottori/mikälie kieltäytyi nuorempaa ottamasta lukitesteihin (ADHD ja aika selvä lukihärö), koska "jono on niin pitkä ettei edes kannata" (jono on 1.5 vuotta).
----> Kaupungin sosiaalityö kun tuosta kuuli, niin lähti byrokratian jyrä eteenpäin kohti koulua. ;D
Mutta kiitos tuesta. Suhtautuminen meihin vanhempina on tämän (ja parin edellisen) asian tiimoilta ollut niin raskasta, että kyllä on hävinnyt itseluottamus ja luottamus järjestelmään. Ehkä tuo viime vuonna saamani työpaikka jaksoi senverran nostaa minun omaa itseluottamusta, että pieniä murusia omasta itsestä on saanut takaisin. En esimerkiksi ole nauranut vuosiin, mutta viime vuoden lopulla alkoi sellaisia spontaaneja naurun pyrähdyksiä tulemaan. Huumori on ollut vissiin niin koetuksella, ettei juuri nauraminen ole kiinnostanut.
Ittiä vituttaa tässä eniten se, että ketkä tämmöisestä venkoilusta ja suhmuroinnista kärsii eniten? No lapset, vaikka juuri heitä yritetään auttaa.
-
Saman koulun kuramoottori/mikälie kieltäytyi nuorempaa ottamasta lukitesteihin (ADHD ja aika selvä lukihärö), koska "jono on niin pitkä ettei edes kannata" (jono on 1.5 vuotta).
Joo-o.. :idiot2:
ketkä tämmöisestä venkoilusta ja suhmuroinnista kärsii eniten? No lapset, vaikka juuri heitä yritetään auttaa.
Ja kaikki tuo tulee näkymään myöhemmin aikuisiällä.
Plus sit vielä siinä sivussa joutuu kärsimään myös vanhemmat, sekä opettajat.
Ihan vain siks, ettei kunnollista kurinpitoa tai toimenpiteitä sallita, millä tuon kaiken saisi edes jonkunlaiseen hallintaan.
-
Tuli ihan tämä keskustelu tässä viimepäivinä mieleeni, kun on saanut erilaisista kusenkeltaisista medioista lukea koulukiusaamiseen liittyvistä asioista.
Tänäaamuna luin ilta-sanomien artikkelin, ”Minut pistettiin pyytämään anteeksi kiusaajilta” (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007805429.html).
Pelkästään otsikointi kertoo kyllä ison ongelman, joka oli todellisuutta jo 20 vuotta sitten. Ja oli ongelma vielä silloinkin, kun itse olin yläasteella ns. "vertaissovittelijana". Oppilaat eivät halunneet käsitellä tapauksia vanhempien tai opettajien kanssa, koska eivät kokeneet saavansa oikeutta. Oli kiusaajalle ikäänkuin "pelottavampaa" se, kun isompi ja vanhempi koululainen istuttaa penkkiin ja pakottaa juttelemaan järkevästi.
Sama toistui ammattikoulussa. Erästä eri alan opiskelijaa kiusattiin, huoriteltiin, puristeltiin tisseistä, perseestä, uhattiin "ilta-orgioilla" jne. Käytiin kaveriporukka sanomassa opettajalle tästä ja opettaja vain levitti käsiään todeten "minä en voi muuta tehdä kuin kirjoittaa viestin kotiin ja puhutella. Sinun tekemisiäsi en voi estää...".
----> SELVÄH!
Yksi kerta tämä kiusattu sitten käveli käytävällä vastaan perässään tämä 142cm pitkä housut nilkoissa laahustava ihmisperse. Kuului rivo huuto ja "meidän sakki" kääntyi suoraan ympäri. Minä talutin tämän ihmisperseen nurkan taakse kantaen, loput "meidän porukasta" piti tämän ihmisperseen porukan käytävällä istumassa.
Painavasanainen puhuminen tehosi senverran hyvin, että kyseinen kusipää kusi housuun ja viikon päästä ei näkynyt koulussa.
Ihan varmasti kotona on ollut jotain isoja ongelmia tuossakin tapauksessa, mutta ei puhuttelut auta välttämättä opettajien suunnalta yhtään mitään, jos auktoriteettia ei ole tai sitä ei saa käyttää.
Miksi tämä aihe minulle on noussut mieleeni?
Oma lapseni, kohta 10 -vuotias, alkoi oireilemaan koulunkäynnin kanssa aloitettuaan toisen luokan syksyllä 2019. Ensin iloisesta, kaikille kiltistä ja teräväpäisestä "maailman opiskelijasta" loppui nauru, sen jälkeen sosiaalisuus ja lopuksi ilmoitti haluavansa tappaa itsensä. Me vanhemmat olimme halolla päähän lyötyjä, muutos tapahtui viikossa.
Kuukausi myöhemmin kyseinen kaveri oli jo todella väkivaltainen ja oma pikkusisarensa oli pahasti alakynnessä. Yöunet loppuivat, tilalle tuli pikkusisaren pelottelu siitä, kuinka hänen aivot saisi hakattua asfaltille pas2.
Me vanhemmat tietenkin pommitimme kaikkia kanavia pitkin rehtoria, opettajaa, kuraattoria, terveydenhoitajaa sekä kävimme paikallisessa arvauskeskuksessa pyytämässä kiireellisen lähetteen lasten psykiatriselle osastolle. Lähete tuli takaisin saatesanoin "Oireenkuvan perusteella kiireelliselle asiakkuudelle ei ole tarvetta, suosittelemme perheneuvolaa". Jatkoimme yrityksiä päästä eteenpäin, mutta otimme yhteyttä myös perheneuvolaan heti ---> yli 2kk jono, joten järjestelmä ei voi edes näyttää seuraavaa vapaata aikaa.
Joka paikassa eri viranomais ja hoitotahot sanoivat vain "ei voi kuin odotella että menee ohi ja saatte ajan", kun koululta vain todettiin "täällä on niin paljon oppilaita, että jos jotain on sattunut, on se harmaalla alueella näkymättömissä".
Elettiin marraskuuta 2019 ja yksi ilta tilanne riistäytyi mahdottomaksi. Isompi kävi pienemmän päälle aikomuksena tappaa. Äiti meni väliin, mutta sai tuta raivon vallassa olevan lapsen voiman. Minun huuto pysäytti isomman, mutta pienempi juoksi sakset kädessä kohti ja nappasin kiinni + sidoin paikoilleen. Seuraavana yönä ei nukuttu, koska me vanhemmat emme uskaltaneet.
Pari viikkoa tuosta eteenpäin soittaa poliisi. "Teistä on tehty rikosilmoitus ja syytösnimike on lapsen pahoinpitely". Päiväkoti oli tehnyt nuoremman lapsen kertoman perusteella perheen isästä, eli minusta rikosilmoituksen ja lastensuojeluilmoituksen. Syynä tarpeeton voimankäyttö ja tarttuminen lapseen.
Fastforward kuukauden päivät, tammikuun alkuun 2020. Kas kummaa kun kaupungin lastensuojelu, eli viranomainen, tuli mukaan, alkoi aikoja tippumaan eri toimitahoille. Vanhempi mukula oli rauhoittunut jo joululoman aikana ja ehdimme toivoa parempaa, kunnes kaksi päivää ennen kouluun paluuta sai vanhempi kersa raivokohtauksen, jonka myötä oli pakko soittaa häkeen.
--> Paikalle pelastusyksikkö tarkastamaan mukula (jouduin voimalla pitämään aloillaan ettei heitä tavaroita ikkunasta läpi ja tuhoa koko kotia), ilmoitus lastensuojelulle sekä poliisille.
Fastforward pitkin vuotta. Keväällä iski korona ja jäimme kotiopetukseen omasta päätöksestä. Viikon ajan oireilu jatkui, kunnes kaikki tuska hävisi. Iloinen "maailman opiskelija" tuli takaisin ja minä itkin itseni ilosta uneen useana iltana. Eri toimitahojen kanssa sovittiin työskentelyn alkavan vasta syksyllä, koska korona-pandemia oli keväällä pahimmillaan ja minä sain töitä kesäksi (joka käytännössä esti kesken päivän olevien tutkimusten ja tapaamisten toteuttamisen kesäaikaan). Samoin kun oireita ei ollut sitten maaliskuun alun, niin todettiin näin olevan myös lapsen kannalta paras.
Sitten tullaan viime syksyyn. Kesä oli mennyt upeasti, normaalisti. Koulu alkoi ja ensimmäinen viikko meni upeasti, mutta toisen viikon alussa tapahtui taas jotain.Alakuloisuus ja itsensä jatkuva haukkuminen ja arvostelu tuli takaisin vanhemmalle mukulalle. Tutkimusjaksot psykiatrialla olivat alkamassa ja me vanhemmat soitimme sinne melkein päivittäin kertoaksemme lisätietoja ennakkoon, koska aikaa itse käynneillä oli todella vähän. Yksi meidän vanhempien huolenaihe oli mm. nuoremman muksun mahdolliset traumat syksyltä, koska tilanteet olivat todella pelottavia. Näitä luvattiin selvitellä.
Sain jatkoaikaa töissä ja olin syömässä, kun puhelin soi. Perheen isästä on tehty lastensuojeluilmoitus ja perusteena äänen korottaminen kun lapsi itkee.
Olin että mitä vittua? Missä tilanteessa? Näitä ei tietenkään kerrottu, mutta myöhemmin kävi ilmi että juuri nuista loppuvuoden 2019 tapahtumista oli kyse. Eli tilanteista, joissa lapsi on väkivaltaisesti riistäytynyt käsistä ja ainoa tapa edes yrittää pysäyttää henkeä ja terveyttä uhkaava tilanne on korottaa ääni riittävän ylös ja/tai sitominen. Lisäksi ihan jokainen tilanne lapsen kanssa, iso tai pieni, käydään aina niin läpi ettei jää kysymysmerkkejä. Tämä on meille vanhemmille ollut selvää jo ihan esikoisen syntymästä lähtien (kaiken pitää olla perusteltavissa niin, että jokainen sen ymmärtää, myös lapsi).
Koska lastensuojelun kanssa on ollut helppo mielestämme asioida, niin otimme suoraan heihin yhteyttä. Meidän käsittelijämme oli vaihtunut (meille kertomatta) ja saimme uuden numeron. Laitoin pirun pitkän tekstiviestin, jossa esitin toiveeni pidemmästä keskusteluajasta, mieluiten kasvotusten. Koronan vuoksi kasvotusten ei onnistunut ja palaveri pidettiin etänä.
Sain töistä vapaata palaveripäivälle ja kotona yhteydet pelaamaan. Vaimon kanssa istuttiin tietokoneen ääreen ja nähtiin nuori, selvästi omasta ulkoisesta habituksestaan huolta pitävä nainen ja iäkkäämpi, tavallisen näköinen nainen. Meiltä kysyttiin "halusitte kertoa ja jutella tilanteestanne" ja sitten annettiin vaimon kanssa tulla ihan kaikki. Itse jouduin poistumaan kesken palaverin, koska murruin täysin enkä saanut henkeä, joten kävin polttamassa savukkeen ja rauhoittumassa. Me vaimon kanssa olemme kokeneet joutuneemme ajojahdin kohteeksi ilman että meidän huolta on otettu mitenkään huomioon. Ilmaisimme epäilyksemme, että meistä olisi tehty joskus jonnekkin tarpeeton merkintä, joka tämän aiheuttaisi (2018 vaihdoimme asuinaluetta meihin vanhempiin kohdistuneen kiusaamisen ja arvostelun vuoksi ja epäilemme että tällöin on jotain jonnekkin kirjattu).
Jossain vaiheessa jutustelua tämä iäkkäämpi naishenkilö avasi suunsa ja sanoi: "Minusta nyt vaikuttaa siltä, että tässä on lähdetty ihan väärällä mentaliteetillä liikkeelle. Lastensuojelun ja yleisesti oppilasterveydenhuollon perustana on, että tilanne katsotaan neutraalisti. Valitettavasti välillä on näitä tapauksia, että kuvitellaan avun hakijalla olevan kaiken hyvin vaikka hän itse muuta sanoisi, tai sitten niin että kuvitellaan ongelman olevan pelkästään perheen sisäinen ja että vanhemmissa on oltava jotain vikaa. Näin ei saisi olla, mutta minusta nyt kertomamme ja taustatietojenne perusteella vaikuttaa siltä, että teitä on tarpeettomasti ajettu nurkkaan usean vuoden ajan ennakkoasenteiden vuoksi ja tuo kierre on ehdottomasti saatava katkaistua". (Tässä vaiheessa minun oli pakko poistua).
Soppala kysyi, voisiko joku henkilö tulla mukaamme todistajaksi esimerkiksi näille psykiatrian palavereille. Meillä ei juuri sellaista tukiverkostoa ole, joten he lupautuivat tulemaan neutraaliksi seuraajaksi valvomaan perheen ja lapsen etuja, sekä keskustelua yleisesti.
Nyt ollaan tässä päivässä. Tutkimukset on käyty ja viikon päästä olisi lopetuspalaveri. Mitään konkreettista apua ei vanhemmalle lapselle ole saatu. Meille on ainoastaan kerrottu, että "havaitsemiemme asioiden perusteella käsitellään tätä palaverissa" ja paikalle on pyydetty iso liuta tahoja. Itse olen henkisesti täysin loppu, koska kaikki tulitus on kohdistunut suoraan minuun. Jokainen tutkinut taho on todennut kaiken tulituksen väitteiden olevan aiheettomia, mutta tulitus ei ole loppunut. Olen alkanut kärsimään unettomuudesta ja nyt viimeisimpänä rytmihäiriöistä (lääkäri epäili stressiä, mutta tilasi tutkimusajan ja kehoitti välttämään rasitusta ja stressiä).
Henkilönä, joka koskaan ei ole halunnut kenellekkään pahaa ja pyyteettömästi on ollut auttamassa jos tuntematonkin tarvitsee apua, tämä tuntuu minusta pahalta.
Mitenkäs vanhemmalla lapsella menee? Kiusaaminen on nähtävästi loppunut. Mikä sen aiheutti? Rohkaistiin muksua pistämään jauhot suuhun, kun häntä oli yhden kerran leikissä heitelty niin, että oli aivan mustelmilla. Tuossa hieman ennen joulua muksulla naksahti. Oli kaveri työntänyt lunta silmälasien alle ja porukka nauranut ympärillä. Otti lasit ja pallean pohjalta karjaisi tämän tihutyön tekijän nimen ja totesi että parempi olla nyt nätisti.
Muksu joutui tästä puhutteluun, koska 400€ laseja tuhonnut kusipää pahoitti mielensä, alkoi huutoitkemään ja poistui kotia. ::) Tuon päivän jälkeen on mukulamme ollut suorasanainen eikä ole kumarrellut enään kenellekkään. Häntä ei enään etuilla, koska jos etullaan, niin riittävän kovalla äänellä kun asiaa kysyy, ymmärtävät peruuttaa. Tosin yhden kerran on pitänyt kyynärpää -taktiikalla ottaa paikkansa takaisin. Välillä pari luokan "priimusta" vittuilee siitä, kun meidän mukulalla ei ole 3000€ pelikoneita ja ei striimaile pelejään, puhelin on käytettynä ostettu "lippulaiva" muutaman vuoden takaa, vaatteet eivät ole sitä halutuinta mahdollista eikä harrastuksena ole pelaamisen lisäksi esim. jääkiekkoa tai jotain muuta seura-pelaamista.
Koululta ei ole tullut mitään konkreettista apua kuin yhteen tilanteeseen, jossa oli todistajia bussillinen ja opettajakin nähnyt tilanteen. Tosin, puuttuminen vaati rikosilmoituksella uhkaamista... Muilta vanhemmilta on tosin tullut selviteltyä, että noin vuonna 2018-2019 on kyseisessä, viimeaikoina uutisissakin olleessa koulussa, järjestetty yläastelaisten toimesta vedonlyöntiä. Vedonlyönti sisältää kahden ala-astelaisen "värväämisen" toisiaan vastaan "tappele tai saat turpaas" -periaatteella. Tästä ei ole uutisoitu tai puhuttu julkisesti mitään, vaikka poliisikin on (kuulemma) asiaa tutkinut.
Tässä teille yksi esimerkki, miten nykyään toimii lasten tuki ongelmatilanteissa. Jokainen voi moralisoida tahollaan, mutta tämän tekstin kirjoittaminen sattui aivan saatanasti, eikä minkäänlainen lässyttely, puhuttelu tai muukan sellainen auttanut mitään, vaan lopulta apu löytyi omasta itsestään (minun nenille ei hypitä perkele). En toivo tämmöistä helvettiä kenellekkään ja alan olemaan henkisesti aika paskana jo kohdata viranomainen, koska en voi luottaa neutraaliin suhtautumiseen. Periksi ei silti saa antaa, mutta suoraansanoen veret kiehuu melkein samointein kun luen vaikkapa uutisista jonkin pakkeli-naaman tai muutenvaan "paremman väen" kansalaisen itkevän siitä, kuinka ikävältä tuntuu kun ei pääse kavereita näkemään... Jokainen toki kokee omant tilanteensa omanlaisenaan, mutta täällä ruohojuuritason alapuolella kun pahimmillaan taistellaan elämästä ja kuolemasta, tuntuu kaikki tuollainen perin turhalta.
Suomi ei ole luokkayhteiskunta vaan hyvinvointivaltio, jossa jokaisella on tasapuoliset mahdollisuudet....hih.
Tässä viimeisen vuoden opiskelleenani alaa ja lähes vuoden ollessa töissä lastensuojelun yksikössä ohjaajana, Slerbahuulen tarina oli aika tutun kuuloista, mitä kuulee valitettavan usein.
Koulukiusaamisen trendi, mitä itse en ymmärrä on se, että nykyään vakavissa kiusaamisissa siirretään kiusattu toiseen kouluun. Häirikköhän sieltä koulusta pitäisi poistaa, eikä kiusattu.
Riippuu toki kunnasta, kuinka nopeasti lastensuojelu alkaa toimimaan. Aika yleistä, että vanhemmat tekevät omia diagnoosejaan, ja adhd on yleisin miksi vanhemmat diagnosoivat lapsensa, vaikka se diagnoosi voisi olla vaikka add. Adhd on synonyymi levottomuudelle. Nykyään joka toisella on adhd:ksi luokiteltuja oireita, mutta lopulta paljastuu, ettei VienoKalle vaan kertakaikkisesti osaa tehtäviään ja ujona ei uskalla pyytää apua, vaan turhautuu tunnilla ja tekee sitten kaikkea muuta kun opiskelee.
Nykyään lapset voivat huonosti jo sillä, ettei kotona vanhemmilla ole aikaa lapsilleen, vanhempien oman ajan käytön takia.
Kännykkää kytätään ja kuntosalilla poljetaan fillaria, vaikka voisi lapsen kanssa ulkona polkea pyörällä.
Lapset ovat todella yksinäisiä, koska kotona ei ole ihmisiä, keiden kanssa keskustella ja viettää aikaa, yhdessä tekemisen merkeissä.
Lapset turvautuvat kavereihin ja viilettävät heidän kanssa illat kylillä, mistä seuraa kolttosia, päihteiden kokeiluja, tupakointia, nuuskan käyttöä. Mistäkö lapset saa rahan tähän? Vanhemmat ostavat itselleen aikaa lapselta.
VienoKalle saa muutaman kympin vanhemmiltaan, että menee kavereiden kanssa kylille hengailemaan, vanhempien saadessa omaa aikaa.
Lapsilla ja nuorilla on usein puutetta aikuisesta kontaktista, mille purkaa tuntojaan ja kysyä apua mieltä askarruttaviin kysymyksiin.
Tuohon Slerbahuulen tapaukseen sen verran, että tarjottiinko kotiin mitään apua silloin? Vanhemmat kun ovat loppu ja heille tarjottaessa apua kotiin, moni suuttuu ja vaatii lapsellensa apua, vaikka sosiaalipuolen näkökulmasta selvästi olisi nähtävissä, perheen hyötyvän vaikka esim: kodin hoitoon liittyvistä palveluista.
Monesti vanhemmat ovat ne, mitkä saattavat tarvita kanssa apua, koska ovat ajaneet itsensä piippuun työelämässä, työttömyyden tuoden masennusta jne...
Nämä kaikki saattaa heijastua lapsen käyttäytymiseen myös.
Perhe kun voi hyvin, monesti myös lapset rupeavat voimaan paremmin.
Lastensuojelu on vielä nykyaikana melkoinen mörkö nimenä ihmisille.
Ei lastensuojelu tarkoita sitä, että musta auto ajaa pihaan ja sieltä pari tanttaa tulee viemään lapset, etkä ikinä tule niitä näkemään.
Nopeiten avun saa lastensuojelusta, kun tekee itse lasu ilmoituksen, ettei ITSE vaan jaksa enää ja lapsella sellaisia ja tollaisia ongelmia. Sosiaali- ja kriisipäivystykseen voi soittaa, ja kertoa tilanteestaan myös.
He arvioivat ja osaavat kertoa, miten olisi parasta toimia.
Tuossa teidän tapauksessa olisi ollut ehkäpä hyvä saada lapsi arvioitavaksi 1-2kk jaksolle lastensuojelun yksikköön. Arviointijakson aikana tulee esille lapsen oirehdinta, ja sitä myöten palvelutarpeet esille, oli ne sitten mielenterveydellisiä tai jotain muita syitä, miksi lapsi voi huonosti. Usein perhe saa voimia kerättyä jakson aikana ja huomaavat, että koko perhe tarvitsi apua ja pystyvät jatkamaan elämää aika pienillä avuilla.
Tsemppiä Slerbahuulen perheelle ja nämä oli mun omaa jorinaa, mitä nyt sattui tulemaan mieleen.
-
Nuoremmalla on ihan diagnosoitu ADHD, joka on myös äitillään diagnosoitu (vahvasti periytyvä) ja nyt kun siihen on lääkkeet, on koulu ym. alkanut sujumaan ihan eri tavalla. Tämä on vapauttanut huomiota myös vanhemmalle muksulle, joka voi olla osasyynä myös sille, että vanhempi mukula on saanut itseluottamusta.
Ajankäyttö on melkein jokaisessa perheessä ongelma. Itse työtä hakeneena oli nyt viime vuonna ensimmäinen työpaikka, jossa ei suhtauduttu nyreästi siihen, että perheellisellä ihmisellä on myös työpaikan ulkopuolella pakottavia velvoittavia asioita, jotka on yksinkertaisesti pakko hoitaa työajalla. Oma esimieheni totesi näihin samoihin asioihin kun hänelle viime syksynä kerroin, että "Eiköhän se perkele pitäisi mennä niin, että jokaiselle se perhe on se number-one ja kaikki muu tulee sen jälkeen, siksihän täällä töissäkin käydään?". Omat kokemukset ovat kyllä ihan muuta ja olen monessa työhaastattelussa todennut suoraan, että minua on turha kuvitella sitoutuvan sielun ja ruumiin voimin elämään pelkästään työnantajan ehdoilla, koska etsin työtä joka mahdollistaa normaalin ja vakaan arjen. Ainakin viisi työpaikkaa on kaatunut suoraan tähän.
Ja nyt kun opiskelen insinööriksi (alanvaihto), niin tuo "ongelma" on tullut vielä karummin esille. Koulutusta vastaaviin työtehtäviin on käytännössä mahdoton hakea aivan mielettömien ehtojen vuoksi. Luokkakaverit ovat toki aivan toista mieltä, mutta he ovatkin pääasiassa 21-22 vuotiaita nuoria, ilman perhettä ja ns. varakkaista lähtökohdista. Ei heidän tarvitse miettiä sitä, mistä hankitaan edes itselle vaatteet, koska tuki taustalla on vahva vaikka kaikki kesäduunin rahat menisivät säästöön. Tässä joukossa on melko iso kontrastiero koettaa itse erottua työnhakijana, olenkin jo vuosia suhtautunut itse asiaan puhtaasti sarkasmilla ja kirjoittanut työhakemuksetkin sillä tyylillä. Enempi on poikinut mahdollisuuksia, kuin "kauniisti valehdellen".
Se on kyllä tullut esimerkiksi tuon vanhemman muksun kertoman perusteella huomattua, että kovin moni hänen kavereistaan viettää aikaa paikallisella ostarilla hengaten tai pelejä pelaten. Meillä ei ostorahaa muksuille jaella kuin tarkoitusta varten, ei siksi että pääsisi karkkikauppaan silloin kun huvittaa. Pelejäkin pelataan monesti yhdessä. Okei, ei olla se idyllinen ydinperhe joka käy keskustassa leffateatterissa ja sen jälkeen amarilloon syömään. Myö mennään luontoon ihmettelemään, käydään katsomassa erilaisia jänniä paikkoja, syödään ja katsotaan se leffa kotona sikaillen. Ainakin muksujen ja lastensuojelun palaute tästä on ollut pelkästään positiivista. Toki meillä ei ole lapsille omia huoneita. Kovasti pyrimme siihen suuntaan, mutta vuokrat ovat aika järkyttäviä nykyään (1974 valmistunut kerrostalokolmio, autopaikka ja saunavuoro 920€/kk sis vesi ja sähkö, jyväskylän slummi-alueelta) eikä opiskelijana oikein asuntolainaa saa.
Lastensuojelu ei meille ole ollut koskaan mörkö. Olemme joskus toista lasta odottaessamme tehneet itse itsestämme lastensuojeluilmoituksen, koska näin meitä ohjeistettiin mm. kaupungin sosiaalityöstä ja neuvolasta. Vaimolla oli raskausmyrkytyksen oireet eikä kyennyt kaikkiin kotitöihin minun ollessa vuorotöissä, joten saimme kotiavun ja hankinta-apua esimerkiksi turvaistuinta varten. Koko touhusta jäi erittäin positiivinen mielikuva ja tiedämme, että lastensuojelun pääasillinen tavoite on perheen ja lapsen tukeminen haastavissa tilanteissa. Tuon jälkeen kotiavun saaminen on muuttunut siten, ettei sen hakemiseen tarvita enään lastensuojelun puoltamista, vaan tuen voi vähävarainen perhe hakea kaupungin sosiaalitoimelta palvelusetelinä.
Myös lastensuojelun perhetyöstä on kokemusta ja suoraansanoen siitä ei ole ollut missään välissä minkäänlaista hyötyä. Se, että kotona käy kerran viikossa joku kysymässä "miten menee" ei aiheuttanut mitään muuta kuin aikataulullista stressiä ja kaikki se oli pois kaikesta muusta. Lastensuojelukin tuossa vuosi sitten totesi meille, ettei siitä yleensä ole hyötyä tilanteessa, jossa vanhempi ei koe esimerkiksi joutuvansa yksin kodin ylläpidon tai lapsensa kanssa (esimerkkinä nyt vaikkapa kehitysvammaisen lapsen vanhempi, jota ei lapsensa kanssa hyväksytä kerhotoimintaan mukaan). Tärkeä tukimuoto, mutta väärässä paikassa se(kin) voi olla vain kuormittava tekijä.
Vanhemmasta lapsesta vielä.
Hänen oireilu alkoi siis kuin salama kirkkaalta taivaalta yhden viikon aikana. Tuosta viikko myöhemmin alkoi myös nuorempi oireilemaan, vaikkakin hänellä oli levottomuutta ollut jo ennestään (sen ADHD:n vuoksi, mutta oireilu otti todella brutaalin suunnan). Kertomastani iloisesta ja ihan kaikesta kiinnostuneesta (vanhemmasta) lapsesta tuli ihan muutamassa päivässä todella alakuloinen, itkuinen ja masentunut. Pelkäsi mennä nukkumaan (iltatouhut venyivät pahimmillaan 4-5 tunnin sylissä keinuttamiseksi, jotta nukahti), puhui olevansa läski (normaalivartalo, normaali painokäyrä, mutta alkoi syömään hillittömästi kurjaan oloonsa) ja surkea ihan kaikessa. Sen jälkeen alkoi kertomani puheet, kuinka kurkku viilletään auki, miltä aivot näyttää asfaltilla, kuinka ihminen kuristetaan hengiltä, mitenkä itsemurhan voi tehdä ja kuinka paljon tekisi mieli toteuttaa se.
Asumme seitsämännessä kerroksessa ja tuolloin minun oli pakko laittaa parvekkeen oveen salpa, jota lapsi ei saa auki vaikka mitä yrittäisi. Pelko meillä vanhemmilla oli suuri.
Kun syysloma koitti, niin lapsi rauhoittui. Viikonlopun yli kun päästiin, niin lapsi oli huomattavan levollinen ja rauhallinen, nautti seurasta ja tykkäsi leikkiä/pelailla yhdessä. Mutta loman jälkeen se alkoi taas, päivä ennen koulun alkua. Tämä sama kuvio toistui joululomalla ja korona-rajoitusten alussa (viikonpäivät ja lapsi rentoutui selkeästi).
Muualta kuultuna kaksi lasta muksun luokalla kärsivät selkeästi ongelmista luokkatilassa ja häiriköivät toistuvasti, välillä väkivaltaisestikin oppitunteja, sekä pihapelejä. Nämä kaksi tapausta ovat molemmat sittemmin muuttaneet toisaalle, eivätkä ole kyseisessä koulussa enään. Siitä meillä (eikä koululla) ole tietoa, onko tämä mahdollisesti vaikuttanut lapseemme vai ei.
Kun koulun kyljessä on päiväkoti, jossa nuorempi kävi ongelmien alkamisajankohtana esikoulua, oli meillä todella hyvä kuva kokonaistilanteesta. Koulun sekä päiväkodin henkilökunnan kanssa teimme suunnitelman, jonka mukaan kaikki tarkkailevat lapsia tahollaan ja raportoivat asiasta päivittäin meille vanhemmille ja sama toisinpäin. Tämä senkin vuoksi, että "mahdollisesti joskus" alkaviin tutkimuksiin olisi sitten esitietoa mahdollisimman paljon eri vaiheista ja oireista. Tutkimuksiin pääseminen oli vain täysin epävarma "tuolla jossain" tulevaisuudessa.
Ainoa asia ja suurin pelko, mitä vanhempi lapsi sai tuon koko 2019 syksy - 2020 syksy välillä sanottua meille vanhemmille, oli että hänet viedään pois. Täysi mysteeri on edelleen, mistä tuollainen pelko on tullut. Muutenkin oireiden todella raju alkaminen on saanut meidät vanhemmat pelkäämään esimerkiksi seksuaalista hyväksikäyttöä. Mitään ei ole saatu selville.
Se mikä tässä on positiivista, on lasten psykiatrialta saatu mielipide siihen, että mahdollinen kiusaaminen ja pelote "on saatava loppumaan keinolla millä hyvänsä ennenkuin on liian myöhäistä" ja tästä me vanhemmat olemme samaa mieltä (kuten myös koko meidän lähipiiri). Samoin meille vanhemmille on tullut selväksi, ettei meidän lapsemme ole ainoa joka tuossa kyseisessä, melkein tuhannen oppilaan koulussa, oireilee. Kuulemma tulijoita olisi, mutta aikaa kaikille ei ole. Ehkä se rikosilmoitus olikin hyvä asia, kenties vieläkin odottaisimme aikaa tutkimuksiin.
Se mikä tässä vanhempana tuntuu oikeasti todella kurjalta, on tuo tulitus ja syyllisyys, mitä on joutunut ja joutuu varmasti vielä tulevaisuudessakin kokemaan. Vaikka me olemme aina olleet täysin avoimia kaikille viranomaisille kaikista asioista perheessämme, niin siitä huolimatta jopa meidän itsemme kertomia asioita on ikäänkuin käytetty meitä vastaan tarjoamatta apua. Yhdeksi tälläiseksi sanon suoraan tämän viimeisimmän lasun äänen korottamisesta. Asia, joka oli kerrottu ja huoli ilmaistu tutkivalle taholle, mutta sen sijaan jotta olisi meille vanhemmille kerrottu siitä ja tarjottu mahdollista tukea asian käsittelyyn, tehtiin pelkkä lastensuojeluilmoitus (jonka meidän käsittelijämme kuittasi pienellä ihmettelyllä ja syvällä huokaisulla).
Vanhemman roolia tänä päivänä korostetaan erittäin paljon ja julkisuudessa puhutaan erilaisten vanhempien hyväksymisestä. Totuus on kuitenkin kaikkea muuta enkä ainakaan minä tai vaimoni voida muuta todeta kuin ettei säännöt ja hyväksyntä ole sama kaikille. Se kun et olekkaan se +40 vuotais urahjus jonka mukulalla on tuliterää ihan kaikki ja kertoo ulkomaan lomamatkoistaan, vaan ihan tavallinen normaali perhe, jolla ei ole viimeisintä huutoa olevaa "kaikkea". Vaikka meille on eri ammattitahot (lastensuojelu, psykiatria, neuvola ym) kertoneet, etteivät nuo edm. asiat korreloi mitenkään siihen onko esimerkiksi kotona kaikki hyvin, niin suhtautuminen ihan päiväkodin henkilökunnasta kouluhenkilökuntaan kyllä muuttuu sen mukaan, mikä sinun status on. Ja se on muoviämpäri väärin. Ehkä meidän suoruus ja avoimuus ongelmista, tai sitten meidän yleinen habitus on seikka, joka on aiheuttanut aina tasaisin väliajoin kovin nyreää suhtautumista. Meitä vanhempia on syytetty ja nimitelty aikaisemmin (ennen kuin muutimme 2018 ns. "paremman väen alueelta" pois) ja ihan suoraan valehdeltu päin naamaa. Päiväkodin henkilökunta on syyllistynyt tuolloin tekoihin ja asioihin, joista voisimme nostaa rikossyytteen, muttemme jaksa. Todisteita olisi, mutta haluamme vain normaalia arkea, emme lähteä sotimaan.
Ja jottei tämä teksti vaikuta pelkästään yksipuoliselta puolustautumiselta, niin voin todeta kymmenien ihmisten ja eri viranomaisten ihmetelleen sitä, miten meihin on välillä suhtauduttu. mm. lastensuojelu sanoi viimeisen etäpalaverin aikaan, että mikäli meillä on mitään todisteita minkäänlaisesta virkarikkeestä tai rekisterimerkinnästä, niin he sitoutuvat asiaa penkomaan ja tarvittaessa auttamaan juridisissa toimenpiteissä. En toki myöskään kiistä etteikö jotain olisi voinut tehdä toisin, esimerkiksi se itse tehty lastensuojelu HETI kun selvisi, ettei aikoja minnekkään saa, olisi todennäköisesti pelastanut traumatisoiviksi ajautuneilta tilanteilta.
Yleisin syy erilaisille oireille on, että ongelma lähtee kotoa ja tätä mieltä olen itsekkin. Ymmärrän myöskin sen, että 2012 tukahduttamalla murhatun Eerikan tapauksen jälkeen on ihan fiksua tutkia kaikki "hyvältäkin" näyttävät tapaukset aivan juuriaan myöten. Tuossakin tapauksessa isä näytteli huolestunutta ja haki apua "käytösongelmiin", mutta todellisuus oli todella raakasti ihan muuta. Lastensuojelu teki vain tuossa tapauksessa ison emämunauksen jättämällä äidin ja kouluterveydenhuollon esittämät huolet ja todisteet täysin merkityksettömiksi ja tämän vuoksi nyt moni "viatonkin" vanhempi joutuu kärsimään.
EDIT. Vieläkään ei ole kukaan auttava tai tutkiva taho osannut sanoa mitään siihen, miksi vanhemman mukulan oireilu on aina "kouluarjen" myötä läsnä, muttei koskaan lomalla kotona tai muuten pois koulusta. Ainoastaan yksi psykiatrian työntekijä (meitä vanhempia haastatellut nainen) on sanonut suoraan, että olisikohan siellä koulussa nyt jotain pahasti vialla ja jos on niin se pitää saada heti loppumaan.
-
Tämä koulukiusaaminen ja yleensä kiusaaminen on todella ikävä asia eikä kiva koulu projekti sitä ratkaise.
Nyt kun tuo Koskelan tapaus on ilmassa, niin se asia mikä minulla tulee mieleen on aikuisten puuttuminen. Tiedän parikin tapausta missä aikuinen on puuttunut lasten/lapsen kiusaamiseen paikan päällä jolloin kiusaaja toteaa "Et sä voi tehdä tai koskea minuun tai joudut maksumieheksi". Tästä kukaan ei ole mediassa puhunut mitään. Lapset tietää varsinkin kriminaali sellaiset omat oikeutensa, mutta velvollisuuksia ei ole. Tällainen tapaus tuli eräälle tutulle maksamaan yli 1000 euroa, kun lopetti kiusaamisen ottamalla kiusaajaa kiinni ja tästä jäi mustelmia käteen. Kyseinen kiusaaja oli 16-vuotias tietyn urheilulajin edustaja joten jos sellaisen irroitat toisesta, niin mustelmia voi tulla, kun estät tätä kuristamassa toista osapuolta.
Joten kyllä yhteiskunnan kannattaa katsoa peiliin mitä eväitä on jättänyt aikuisille!
-
Joo tuo on ihan sairasta, että joudut maksumieheks jos menet estämään pahemmat vahingot voimakeinoin - mitkä sillä hetkellä olleet varmasti tilanteeseen nähden varsin maltilliset..
Tai vaikka itse joutuisit kohteeksi. Puolustaudut, niin oot maksaja.
Tällainen tapaus tuli eräälle tutulle maksamaan yli 1000 euroa
Ei ole mitään oikeusvaltiota nähnytkään tällainen toiminta.... sietäisivät hävetä, että tämmönen on yleensäkkään mahdollista!
-
Tämä koulukiusaaminen ja yleensä kiusaaminen on todella ikävä asia eikä kiva koulu projekti sitä ratkaise.
Nyt kun tuo Koskelan tapaus on ilmassa, niin se asia mikä minulla tulee mieleen on aikuisten puuttuminen. Tiedän parikin tapausta missä aikuinen on puuttunut lasten/lapsen kiusaamiseen paikan päällä jolloin kiusaaja toteaa "Et sä voi tehdä tai koskea minuun tai joudut maksumieheksi". Tästä kukaan ei ole mediassa puhunut mitään. Lapset tietää varsinkin kriminaali sellaiset omat oikeutensa, mutta velvollisuuksia ei ole. Tällainen tapaus tuli eräälle tutulle maksamaan yli 1000 euroa, kun lopetti kiusaamisen ottamalla kiusaajaa kiinni ja tästä jäi mustelmia käteen. Kyseinen kiusaaja oli 16-vuotias tietyn urheilulajin edustaja joten jos sellaisen irroitat toisesta, niin mustelmia voi tulla, kun estät tätä kuristamassa toista osapuolta.
Joten kyllä yhteiskunnan kannattaa katsoa peiliin mitä eväitä on jättänyt aikuisille!
Suomessa on laki niin kiusaajan kuin kiusatun puolella. Nuhtelemalla kiusaajaa, harvoin on vaikutusta mihinkään suuntaan.
Opettajilla ei ole auktoriteettiä, mikä purisi lapsiin.
Muistan omaa nuoruutta, kun silloin rehtoria pelättiin jo ihan hänen olemuksensa ja auktoriteetin perusteella.
Kummasti jäi kolttoset vähemmälle kun oli pelko, että joutuu rehtorin puhutteluun.
Nuoriso tietää hyvin oikeutensa nykyään ja todellakaan ei voi ottaa nuoresta kiinni, koska pienenkin jäljen jääminen nuoreen, katsotaan lieväksi pahoinpitelyksi, vaikka siirtäisit nuoren syrjään turvataksesi muiden turvallisuutta.
Ainut oikea tapa olisi soittaa poliisi paikalle, mutta eihän heitä ole saatavilla, ja tilanne mennyt ohitse jo moneen kertaan, ennen kun poliisi saapuu paikalle, jos saapuu.
Nuoret käyttää videointia ihan kiusan tekemiseen. Provosoidaan jotain henkilöä, esim opettajaa, ja niin kauan provosoidaan, että opettaja menettää hermonsa. Siitä saadaan maukas video, mikä herättää pahennusta opettajaa kohtaan, eikä videolla näytetä koko totuutta.
Voimattomia aikuiset on nuorten kanssa, mitkä eivät usko puhetta.
Jos olisi oikeus esim kädestä kiinni pitäen poistaa luokasta riehuva oppilas, eikä haittaisi pienet sivuosumat, tätä ruvettaisiin käyttämään väärin ja jotkut vahingoittaa nuorta perustellen, että nuori rimpuili vastaan ja aiheutti itse jäljet.
-
Topikkiin sopivaa materiaalia tapahtui tänään.
Meidän 9v poika oli yksin luistelemassa ja kentällä oli 5-7 luokkalaisia pelaamassa.
Yksi kovis 5luokkalainen alkoi meidän poikaa kiusaamaan. Heitti tämän kiekon kaukalosta pitkälle lumihankeen. Poika kävi etsimässä kiekon ja palasi kaukaloon. Sama poika heitti sit vuorostaan pojan lätkähanskat lumihankeen. Poitsu kävi hakemassa hanskansa, ja palatessa tämä kloppi heitti poikaa jääkököllä naamaan. Poika tulee itkien kotiin ja suusta tuli vähän verta.
Pojan kanssa lähdin käymään siellä kaukalolla, jos se sälli olisi vielä pelaamassa, niin vähän ripittäis häntä.
Oli se poika kentällä ja pyysin juttelemaan kaukalon laidalle. Kysyin, että onko kiva kiusaa huomattavasti pienempiä ja satuttaa?
Sälli ylimielisesti vastaili kaikkeen. Kysyin siltä, että miltä susta tuntuis jos sulle joku tekis samoin. Taas ylimielinen vastaus... En tiiä. Otin siltä mailan ja nakkasin sen varmaan 40metrin päähän. Jätkä rupes mua komentelee, että nyt olis parempi hakee se maila. En edes viittinyt vastata hänelle. Varmaankin vanhemmilleen soitti ja kertoi kuinka hänelle tehdään kiusaa, mutta unohti luultavammin kertoa mitä hän teki.
-
Tässä on juuri se ongelma yhteiskunnassa tällä hetkellä. Ennen et olisi uskaltanut soittaa päätäsi aikuiselle, koska sinua olisi pyöräytetty niskasta ja todennäköisesti olisit saanut lumipesun päälle.
Jos olisit mennyt tuosta itkemään omille vanhemmille olisit saanut tuplarangaistuksen. Sinua olisi kotona pyöräytetty ja talutettu vielä pyytämään anteeksi tältä aikuiselta, joka oli sinua pyöräyttänyt sekä hänen pojaltaan. Sinut olisi myös ripitetty näiden molempien nähden, että anna olla viimeinen kerta.
Jokainen voi itse miettiä onko oikein, että häntä heiluttaa koiraa ja minkälaisia näistä kullannuppu TeroTainoista tulee aikuisena.
-
Topikkiin sopivaa materiaalia tapahtui tänään.
Meidän 9v poika oli yksin luistelemassa ja kentällä oli 5-7 luokkalaisia pelaamassa.
Yksi kovis 5luokkalainen alkoi meidän poikaa kiusaamaan. Heitti tämän kiekon kaukalosta pitkälle lumihankeen. Poika kävi etsimässä kiekon ja palasi kaukaloon. Sama poika heitti sit vuorostaan pojan lätkähanskat lumihankeen. Poitsu kävi hakemassa hanskansa, ja palatessa tämä kloppi heitti poikaa jääkököllä naamaan. Poika tulee itkien kotiin ja suusta tuli vähän verta.
Pojan kanssa lähdin käymään siellä kaukalolla, jos se sälli olisi vielä pelaamassa, niin vähän ripittäis häntä.
Oli se poika kentällä ja pyysin juttelemaan kaukalon laidalle. Kysyin, että onko kiva kiusaa huomattavasti pienempiä ja satuttaa?
Sälli ylimielisesti vastaili kaikkeen. Kysyin siltä, että miltä susta tuntuis jos sulle joku tekis samoin. Taas ylimielinen vastaus... En tiiä. Otin siltä mailan ja nakkasin sen varmaan 40metrin päähän. Jätkä rupes mua komentelee, että nyt olis parempi hakee se maila. En edes viittinyt vastata hänelle. Varmaankin vanhemmilleen soitti ja kertoi kuinka hänelle tehdään kiusaa, mutta unohti luultavammin kertoa mitä hän teki.
Tuollaiset ylimieliset sällit on kyllä raivostuttavia - hyvin voin kuvitella fiilikset.
Hyvin kyllä pidät hermosi, kun et mailaa pistäny poikki ja viskannu menemään (ja jätkä perästä).. muutaman vähemmän asiallisen kommentin kera.
Tässä on juuri se ongelma yhteiskunnassa tällä hetkellä.
Ja nyt uhkaillaan vaikka jos millä syytteillä, ja luultavasti saatkin sakot jos tommonen oman elämänsä gangsteri pahoittaa mielensä aikuiselta tulleiden sanomisten vuoksi.. saati jonkun rangaistuksen myötä :idiot2:
Hyppivät vaa entistä innokkaammin silmille, kun tietää ettei mitää vastuuta tarvitse kantaa eikä mitään voi tapahtua.
-
Sylkee, nyrkkiä, potkimista, haukkumista kun joutuu työelämässä ottamaan vastaan, niin ei sitä tollasten pikkunilkkien ylimielinen asenne saa hermostumaan.
Sehän noita ottaa päähän eniten, kun ei lähde heidän provoamisiin mukaan.
Tytär laitto viestiä ton sällin isoveljelle, mitä pikkuveli puuhailee. Kaippa siellä pientä hapetusta voi olla kotona tarjolla ;D
Toi mitä -karppa- kirjoitti aiemmin, että mitenköhän noista TeroKullervoista tulee aikuisena, pelottaa jo ajatuksen tasolla.
Ihmettelen suuresti, mikä sai ton sällin käyttäytymään noin, kun hän hyvin tietää, että meidän pikkupojalla on isoveli mikä saattaa antaa runtua tollasesta.
Kai hänen piti näyttää kavereilleen, kuinka kova jätkä hän on, kun uskaltaa huomattavasti pienempää kiusata ja satuttaa. Harmi ettei hänen kavereistaan ollut niin fiksu, että olisi pyytänyt lopettamaan pienemmälle kovistelun.
-
Pientä päivitystä...
Tuossa reipas kuukausi takaperin kertomani vanhempi mukula alkoi aamulla eteisessä itkemään sanoen "minua pelottaa mennä kouluun". Halusi sinne kuitenkin mennä, vaikka annoimme mahdollisuuden jäädä kotiin.
Kun muksut lähtivät kahdestaan ovesta, aloitin silmittömän pommittamisen puhelimella. Koulukuraattorin numero sanoi vain "olen sairauslomalla xx.xx.xxxx asti", joten jatkoin koulupsykologin pommittamisella, vaikka soittoaika olisikin joskus iltapäivällä.
23 kertaa soitin ihan muutamien minuuttien sisään ja sitten vastasi, ehkä hieman hämmentynyt naisääni.
Annoin tulla ihan sieluni pohjasta puhelimeen, en tietenkään henkilökohtaisesti, mutta kerroin kuinka kaikki on tässä lapsen auttamis asiassa mennyt päin vittua paitsi munat, kerroin pettyneeni järjestelmään ym ym... Psykologi kuunteli ja pahoitteli, hän kertoi tulleensa tähän kouluun vasta 2 viikkoa aikaisemmin, koska häntä edeltänyt psykologi jäi yli vuoden mittaiselle sairauslomalle loppuunpalamisen vuoksi. Nnooh.... "Asiakkaat" eivät olleet vielä ehtineet siirtyä hänelle, joten hän lupautui ottamaan muksumme seuraavana päivänä koulun jälkeen juttelemaan, meidän vanhempien tehtäväksi jäi ainoastaan prepata poika tuohon, ettei mene paniikkiin ja juokse kotiin.
Kuinkas sitten kävikään? Poika kävi juttelemassa, soitti ennen sinne menoa kertoakseen, että häntä pelottaa. Soitti myös juttelun jälkeen, kuin aurinko olisi loistanut puhelimesta. Kertoi, että tuo kyseinen henkilö tuntui sellaiselta, että hänelle on helppo puhua ja puhuivat juuri niistä asioista, mistä muksu on meille vanhemmille (pääasiassa minulle) avautunut, mutta mihin ei kukaan ole sanonut sairaanhoitopiirin yksiköissä yhtään mitään.
Tuon päivän jälkeen on poikamme ollut kuin eri ihminen, kuin nuori mies. Temmeltää, töhöttää, nauraa ja suhmuroi kuten tuon ikäisen kuuluukin, mutta hymyilee ja puhuu avoimesti. Tuntuu siltä, kuin lapsi luottaisi meihin vanhempiinkin paremmin.
Kysymys:
Miten on mahdollista, että YKSI henkilö, jolle ongelma on täysin uusi, niin saa 40 minuutin aikana "korjattua" tilannetta enemmän, kuin:
- Neljä eri viranomaistahoa
- Yksi kokonainen psykiatrisen asiantuntijaryhmä lääkäreineen?
Miksi tämä asia tuli taas mieleeni on, että eilen soittivat "uutta aikaa" tuonne terveyden huollon puolelle. Toiveena oli, että loppupäivästä tai aamusta, koska pätkätyötä perheessä. No tottakai kello 10:30... Olivat ihmeissään siitä, että asiat on toistaiseksi saatu kolautettua raiteilleen heille ulkopuolisen henkilön avustamana.
muoviämpäri minä sanon, voiko stressiin kuolla?
Hauska sivuhuomio tuohon aamuun, jolloin muksu itki pelkoa. Hänen pikkuveljensä huomasi, että isoveljellä on kurja olo ja hääräsi eteisessä keräten isoveljen tavaroita. Auttoi siis, ettei tarvitse yksin yrittää. Sitten jäi rauhallisesti odottelemaan (epätavallista häneltä) ja totesi "me myöhästytään kohta, mennään yhdessä ja jos joku tulee sinulle suutaan soittamaan, sanon sille että pidä sinä turpas kiinni". <--- Tuo tsemppasi isompaa ja läksivät kouluun. Pihalla oli sitten isoveljen luokkakaveri, kuulemani perusteella sanoisin murrosiän kynnyksellä oleva likka, tullut soittamaan sitä suutaan. "ETTE TE SAA LEIKKIÄ YHDESSÄ KOSKA KORONA JA TE OLETTE ERI LUOKALLA JA JA JA MINÄ KERRON TÄSTÄ OPETTAJALLE JA JA JA!!!"
Meidän pienempi oli todennut:
"HEI! Tiedätsä mikä tämä on?" ja näyttänyt keskisormea. :2funny:
Koulukuraattori soitti sitten aikanaan kun hänen sairauslomansa loppui ja ensimmäisen kahden minuutin aikana totesin itselleni, että täysin väärä ihminen tuollaisessa tehtävässä. Täysin munaton. Soitti änkyttääkseen, ettei tämmöinen hiljainen syrjintä näy eikä hänen asiaksi kuulu tätä hoitaa koska lapsella on kontakti muualle ja ja ja.
Siinä sitten keskuteltiin siitä mahdollisesta syrjimisestä ja kiusaamisesta. Kuramoottori kertoi, kuinka heidän koulullaan on tärkeätä ymmärtää muita ihmisiä tuomitsematta ja että kuinka tätä mahdollisesti kiusaavaakin porukkaa täytyy ymmärtää. Että he eivät välttämättä ymmärrä sitä, miksi syrjiminen tai kiusaaminen on väärin tai että se voi tuntua pahalta. Tämän vuoksi koululla käsitellään tämmöisiä tilanteita niin, että puhutaan luokassa yleisesti siitä, kuinka toista kuuluu kunnioittaa ja että näin vältetään myös kiusaajan huono omatunto.
^suora lainaus. Keskeytin hänet:
"Mitäpä luulet onko meille aikuisille koskaan opetettu, että toista ihmistä täytyy kunnioittaa ihonväriin, ulkonäköön tai uskontoon katsomatta?"
- Eehm ehm...niinku mitä?
"Niin että mitäpä luulet onko meille aikuisille koskaan opetettu, että toista ihmistä täytyy kunnioittaa ihonväriin, ulkonäköön tai uskontoon katsomatta?"
- Meille aikuisille?
"Niin..."
- Eh....kyllä kai?
"Jos näin, niin minkä takia meillä tapahtuu väkivalta- ja viharikoksia päivittäin? Miksi meillä on väkivaltarikollisia vankiloissa?"
- ............
"Sanon suoraan, minusta kiusaajaa EI pidä YMMÄRTÄÄ yhtään. En toki ole sitä mieltä, että viedään kiusaaja nurkan taakse ja annetaan hivutusta, mutta kyllä tuollaiset 10-vuotiaat jo ymmärtävät omien tekojensa seuraukset. MINKÄÄNLAINEN SYRJINTÄ TAI KIUSAAMINEN EI OLE MITENKÄÄN HYVÄKSYTTÄVÄÄ TAI YMMÄRRETTÄVÄÄ!"
-.......
......
.....
.... muttakun meillä on koulussa käytössä tämä malli, jossa puhutaan toisen hyväksymisestä.....
Lopetin puhelun, koska olin menossa palaveriin, eikä tuollainen paskan puhuminen yksinkertaisesti kiinnosta. Viikko myöhemmin soitti koulupsykologi, että hän on jatkossa henkilö, joka hoitaa lapsemme asioita tähän asiaan liittyen koululla. Käsittääkseni kuraattori on jälleen sairauslomalla.
Tähän loppuun täytyy vielä todeta, että ihan varmasti moni näitä kirjoituksiani lukeva miettii, että jätän jotain kertomatta tai keksin "värikynää" näihin tarinoihin päästäni. Kyllä nuo tekstit vaikuttavat uskomattomilta ja mahdottomilta minustakin, kun ne luen läpi julkaisun jälkeen. Kuitenkin iso osa keskusteluista on suora lainaus puhelu- tai keskustelutallenteista. Kotiin on hankittu yksi lipasto lisää kaikille papereille, mitä tähän asiaan liittyen on saatu tai pyydetty. Jokaisen asian joutuu pyytämään "mustaa valkoisella", koska emme luota enään mihinkään. Tämä vainoaminen ja täydellinen ymmärtämisen ja uskomisen puute meihin vanhempiin on viisvaille repimässä koko perheen palasiksi ja suoraan sanoen tuntuu siltä, että juuri sitä "järjestelmä" haluaa.
-
Nämä on raskasta luettavaa, koska kirjoituksestasi näkyy, miten tunnette jääneen ilman tukea ja turvaa, eikä asiaa helpota yhtään miten lapsi sivusta näkee ja tuntee vanhempien voimattomuuden sillä, että vanhemmat luonnollisesti näyttävät reaktionsa tahtomattaan lapselle ja lapsi saattaa hämmentyä lisää, koska tietää hänen asioistaan olevan kyse ja siksi vanhemmilla on tunteet pinnassa.
Sellaista fengzuita ei olekkaan, mikä pettymyksien kasautuvan joka suunnasta pystyisi pitämään itsensä neutraalina hymyilevänä vanhempana.
Tuli hyvä mieli, kun viestissä oli kuitenkin jotain hyvääkin, että lapsesi oli päässyt keskustelemaan ja purkamaan mikä ahdistaa koulussa jne...
Näytti olevan hyvä juttu päästä kertomaan ja se näkynyt välittömästi lapsen käytöksessä ja rennommassa olemuksessa. Lapsilla/nuorilla pitäisi olla laajempi verkosto minkä kanssa pääsisivät keskustelemaan ja löytäisivät sellaisen ihmisen kenen kanssa voisivat tuntea luotettavaksi aikuiseksi mille voi puhua mitä vaan.
Ottakaa yhteys perheneuvolaan tai nuorisoneuvolaan, jotta lapsi pääsisi enemmän keskustelemaan aikuisen kanssa ja sitä kautta he osaavat tunnistaa palveluita, mikä voisi hyödyttää juuri teidän lasta.
Sosiaallista vahvistamista pitäisi kouluissa enemmän käyttää ja luokassa ns: kuppikuntia pitäisi hajoittaa, ettei syntyisi sellaista tilannetta missä joku lapsista jää aina ulkopuolelle, koska lapset saavat päättää kenen kanssa tekee ja ovat.
Toivon suuresti, että perheesi saisi jonkinlaisen palvelutarpeen arvion, missä käytäisiin lävitse perheen voimavarat ja lasten tuki. Kyllähän tuollainen taistelu tuulimyllyjä vastaan vie mehut koko perheestä vaikka itsestäsi ei siltä tuntuisi.
Usko vaan, että kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaan. :)
-
Perheneuvolan kautta on tähän pisteeseen tultu. Usko pois, jatkuvan "kartoituksen" piriissä on oltu jo hetken aikaa. Silti, sitä apua mitä olemme kokeneet tarvitsevamme kiireisesti ei ole mistään saatu, ennenkuin tuo koulupsykologi otti asiasta kopin.
Äitillä oli aina tapana sanoa: "Ennen aamun ensimmäisiä auringon säteitä on yö pimeimmillään"
Ja ihan yleisesti sanon ääneen seuraavankin. Kaikenlainen keskustelu jossa haetaan keinoja suhtautua asioihin ja "ajatella positiivisesti" on paskaa. Esimerkiksi se, ettei taloudellisesti kaikki ole mahdollista vaikka lapsen kavereille on, ei muutu yhtään miksikään vaikka mitenkä keskustelisi. Tämä ymmärrettiin ainakin perheneuvolan kanssa, kun siellä vuosi sitten käytiin aktiivisesti.
-
Esimerkiksi se, ettei taloudellisesti kaikki ole mahdollista vaikka lapsen kavereille on, ei muutu yhtään miksikään vaikka mitenkä keskustelisi. Tämä ymmärrettiin ainakin perheneuvolan kanssa, kun siellä vuosi sitten käytiin aktiivisesti.
Lastensuojelun piiriin menette ja sitä kautta rupeaa apua tulemaan. Lapselle nimetään sosiaalityöntekijä, mikä rupeaa kartoittamaan lapselle tarvittavat tukipalvelut kuin myös perheelle. Lasten harrastuksia voivat maksaa, jos kokevat lapsen hyötyvän kyseisestä harrastuksesta. Vanhempien tulot jos ovat niin pienet, etteivät kykene järjestämään lapselle harrastusta sosiaalitoimi voi harkinnanvaraisesti myöntää lapsen harrastukseen tukea.
Harmittavasti näkyy jo kirjoituksestasi negatiivinen asenne kaikkea vastaan, ettei mikään toimi niin kuin toivoisitte. Tuo ei ole paha asia vaan ihan luonnollinen reaktio jos kokee huonoja kokemuksia useita kertoja.
-
Lastensuojelun piiriin menette ja sitä kautta rupeaa apua tulemaan...
Kokeiltu on. :)
-
Lastensuojelun piiriin menette ja sitä kautta rupeaa apua tulemaan. Lapselle nimetään sosiaalityöntekijä, mikä rupeaa kartoittamaan lapselle tarvittavat tukipalvelut kuin myös perheelle. Lasten harrastuksia voivat maksaa, jos kokevat lapsen hyötyvän kyseisestä harrastuksesta. Vanhempien tulot jos ovat niin pienet, etteivät kykene järjestämään lapselle harrastusta sosiaalitoimi voi harkinnanvaraisesti myöntää lapsen harrastukseen tukea.
Harmittavasti näkyy jo kirjoituksestasi negatiivinen asenne kaikkea vastaan, ettei mikään toimi niin kuin toivoisitte. Tuo ei ole paha asia vaan ihan luonnollinen reaktio jos kokee huonoja kokemuksia useita kertoja.
Ei millään pahalla, mutta en tiedä oletko henkilökohtaisesti ollut näiden palvelujen käyttäjä paitsi ehkä työntekijänä tuossa "rattaassa"? Voi nimittäin olla palveluiden käyttäjän näkökulma ja työntekijän näkökulma erota aika radikaalisti. Myös paikkakuntien välillä on varmana suuria eroja.
Minä ymmärrän Slerban turhautumisen täysin tähän asiaan ja mikään muu ei korpea, kuin että kaikkia pitää ymmärtää ja kaikilla pitää olla kivaa. Kiusaajalla ei tarvitse olla kivaa!
-
Ei millään pahalla, mutta en tiedä oletko henkilökohtaisesti ollut näiden palvelujen käyttäjä paitsi ehkä työntekijänä tuossa "rattaassa"? Voi nimittäin olla palveluiden käyttäjän näkökulma ja työntekijän näkökulma erota aika radikaalisti. Myös paikkakuntien välillä on varmana suuria eroja.
Olen ollut asiakkaana nuoruudessa lastensuojelussa ja itse osannut hakea apua omalle lapselle. Meillä jäi hyvä kokemus lastensuojelusta, mikä kesti noin viisi vuotta. Kaikki sujui todella hyvin meidän perheen osalta. Perheelle tarjottiin tukitoimia vaikka halusimme vaan turvata lapsen kasvua ja kehitystä.
Varmana on paikkakuntien työskentelyssä eroja, vaikka ei saisi olla.
-
Meinasin olla tulematta koko viestiketjuun kun näin otsikon, riskillä kuitenkin päätin vilkaista.
Eli olin kiusattu ala-asteella. Nyt 38 vuotta ikää ja asia vaivaa edelleen. Syytä en tiedä miksi juuri minua kiusattiin, enkä tainnut olla ainoa. En edes muista tarkkoja yksityiskohtia. Asia ei vaivannut yläasteella ja sen jälkeen noin 25 vuotiaaksi. Sitten tuli MS tauti ja samoihin aikoihin alkoivat painajaiset. Yhteensattuma, en tiedä?
Eli viimeiset reilu 10 vuotta asia on ollut ongelma, onneksi vähenemässä määrin ajan myötä mutta arven se on jättänyt. Kiusaajista toinen pyysi tekojaan anteeksi myöhemmällä iällä, hyvä teko mutta vahinko oli jo tapahtunut. Toinen kiusaajista oli suunnilleen paras kaverini vuosituhannen alussa ja ollaan tekemisissä edelleen vaikka muutti toiselle paikkakunnalle.
Eli toisinsanottuna lapset on tyhmiä. Omaa pahaa oloaanko ne purkaa? Ainakin toinen kiusaajista oli käsittääkseni perheestä joka ei tullut parhaiten toimeen ja myöhemmässä vaiheessa avioero. Jännä että odotan tässä koronan väistymistä ja että pääsen kesällä tämän kamun uudelle kesämökille kun sitä aletaan rakennella. Omituinen maailma.