Tuli ihan tämä keskustelu tässä viimepäivinä mieleeni, kun on saanut erilaisista kusenkeltaisista medioista lukea koulukiusaamiseen liittyvistä asioista.
Tänäaamuna luin ilta-sanomien artikkelin,
”Minut pistettiin pyytämään anteeksi kiusaajilta”.
Pelkästään otsikointi kertoo kyllä ison ongelman, joka oli todellisuutta jo 20 vuotta sitten. Ja oli ongelma vielä silloinkin, kun itse olin yläasteella ns. "vertaissovittelijana". Oppilaat eivät halunneet käsitellä tapauksia vanhempien tai opettajien kanssa, koska eivät kokeneet saavansa oikeutta. Oli kiusaajalle ikäänkuin "pelottavampaa" se, kun isompi ja vanhempi koululainen istuttaa penkkiin ja pakottaa juttelemaan järkevästi.
Sama toistui ammattikoulussa. Erästä eri alan opiskelijaa kiusattiin, huoriteltiin, puristeltiin tisseistä, perseestä, uhattiin "ilta-orgioilla" jne. Käytiin kaveriporukka sanomassa opettajalle tästä ja opettaja vain levitti käsiään todeten "minä en voi muuta tehdä kuin kirjoittaa viestin kotiin ja puhutella. Sinun tekemisiäsi en voi estää...".
----> SELVÄH!
Yksi kerta tämä kiusattu sitten käveli käytävällä vastaan perässään tämä 142cm pitkä housut nilkoissa laahustava ihmisperse. Kuului rivo huuto ja "meidän sakki" kääntyi suoraan ympäri. Minä talutin tämän ihmisperseen nurkan taakse kantaen, loput "meidän porukasta" piti tämän ihmisperseen porukan käytävällä istumassa.
Painavasanainen puhuminen tehosi senverran hyvin, että kyseinen kusipää kusi housuun ja viikon päästä ei näkynyt koulussa.
Ihan varmasti kotona on ollut jotain isoja ongelmia tuossakin tapauksessa, mutta ei puhuttelut auta välttämättä opettajien suunnalta yhtään mitään, jos auktoriteettia ei ole tai sitä ei saa käyttää.
Miksi tämä aihe minulle on noussut mieleeni?
Oma lapseni, kohta 10 -vuotias, alkoi oireilemaan koulunkäynnin kanssa aloitettuaan toisen luokan syksyllä 2019. Ensin iloisesta, kaikille kiltistä ja teräväpäisestä "maailman opiskelijasta" loppui nauru, sen jälkeen sosiaalisuus ja lopuksi ilmoitti haluavansa tappaa itsensä. Me vanhemmat olimme halolla päähän lyötyjä, muutos tapahtui viikossa.
Kuukausi myöhemmin kyseinen kaveri oli jo todella väkivaltainen ja oma pikkusisarensa oli pahasti alakynnessä. Yöunet loppuivat, tilalle tuli pikkusisaren pelottelu siitä, kuinka hänen aivot saisi hakattua asfaltille pas2.
Me vanhemmat tietenkin pommitimme kaikkia kanavia pitkin rehtoria, opettajaa, kuraattoria, terveydenhoitajaa sekä kävimme paikallisessa arvauskeskuksessa pyytämässä kiireellisen lähetteen lasten psykiatriselle osastolle. Lähete tuli takaisin saatesanoin "Oireenkuvan perusteella kiireelliselle asiakkuudelle ei ole tarvetta, suosittelemme perheneuvolaa". Jatkoimme yrityksiä päästä eteenpäin, mutta otimme yhteyttä myös perheneuvolaan heti ---> yli 2kk jono, joten järjestelmä ei voi edes näyttää seuraavaa vapaata aikaa.
Joka paikassa eri viranomais ja hoitotahot sanoivat vain "ei voi kuin odotella että menee ohi ja saatte ajan", kun koululta vain todettiin "täällä on niin paljon oppilaita, että jos jotain on sattunut, on se harmaalla alueella näkymättömissä".
Elettiin marraskuuta 2019 ja yksi ilta tilanne riistäytyi mahdottomaksi. Isompi kävi pienemmän päälle aikomuksena tappaa. Äiti meni väliin, mutta sai tuta raivon vallassa olevan lapsen voiman. Minun huuto pysäytti isomman, mutta pienempi juoksi sakset kädessä kohti ja nappasin kiinni + sidoin paikoilleen. Seuraavana yönä ei nukuttu, koska me vanhemmat emme uskaltaneet.
Pari viikkoa tuosta eteenpäin soittaa poliisi. "Teistä on tehty rikosilmoitus ja syytösnimike on lapsen pahoinpitely". Päiväkoti oli tehnyt nuoremman lapsen kertoman perusteella perheen isästä, eli minusta rikosilmoituksen ja lastensuojeluilmoituksen. Syynä tarpeeton voimankäyttö ja tarttuminen lapseen.
Fastforward kuukauden päivät, tammikuun alkuun 2020. Kas kummaa kun kaupungin lastensuojelu, eli viranomainen, tuli mukaan, alkoi aikoja tippumaan eri toimitahoille. Vanhempi mukula oli rauhoittunut jo joululoman aikana ja ehdimme toivoa parempaa, kunnes kaksi päivää ennen kouluun paluuta sai vanhempi kersa raivokohtauksen, jonka myötä oli pakko soittaa häkeen.
--> Paikalle pelastusyksikkö tarkastamaan mukula (jouduin voimalla pitämään aloillaan ettei heitä tavaroita ikkunasta läpi ja tuhoa koko kotia), ilmoitus lastensuojelulle sekä poliisille.
Fastforward pitkin vuotta. Keväällä iski korona ja jäimme kotiopetukseen omasta päätöksestä. Viikon ajan oireilu jatkui, kunnes kaikki tuska hävisi. Iloinen "maailman opiskelija" tuli takaisin ja minä itkin itseni ilosta uneen useana iltana. Eri toimitahojen kanssa sovittiin työskentelyn alkavan vasta syksyllä, koska korona-pandemia oli keväällä pahimmillaan ja minä sain töitä kesäksi (joka käytännössä esti kesken päivän olevien tutkimusten ja tapaamisten toteuttamisen kesäaikaan). Samoin kun oireita ei ollut sitten maaliskuun alun, niin todettiin näin olevan myös lapsen kannalta paras.
Sitten tullaan viime syksyyn. Kesä oli mennyt upeasti, normaalisti. Koulu alkoi ja ensimmäinen viikko meni upeasti, mutta toisen viikon alussa tapahtui taas jotain.Alakuloisuus ja itsensä jatkuva haukkuminen ja arvostelu tuli takaisin vanhemmalle mukulalle. Tutkimusjaksot psykiatrialla olivat alkamassa ja me vanhemmat soitimme sinne melkein päivittäin kertoaksemme lisätietoja ennakkoon, koska aikaa itse käynneillä oli todella vähän. Yksi meidän vanhempien huolenaihe oli mm. nuoremman muksun mahdolliset traumat syksyltä, koska tilanteet olivat todella pelottavia. Näitä luvattiin selvitellä.
Sain jatkoaikaa töissä ja olin syömässä, kun puhelin soi. Perheen isästä on tehty lastensuojeluilmoitus ja perusteena äänen korottaminen kun lapsi itkee.
Olin että mitä vittua? Missä tilanteessa? Näitä ei tietenkään kerrottu, mutta myöhemmin kävi ilmi että juuri nuista loppuvuoden 2019 tapahtumista oli kyse. Eli tilanteista, joissa lapsi on väkivaltaisesti riistäytynyt käsistä ja ainoa tapa edes yrittää pysäyttää henkeä ja terveyttä uhkaava tilanne on korottaa ääni riittävän ylös ja/tai sitominen. Lisäksi ihan jokainen tilanne lapsen kanssa, iso tai pieni, käydään aina niin läpi ettei jää kysymysmerkkejä. Tämä on meille vanhemmille ollut selvää jo ihan esikoisen syntymästä lähtien (kaiken pitää olla perusteltavissa niin, että jokainen sen ymmärtää, myös lapsi).
Koska lastensuojelun kanssa on ollut helppo mielestämme asioida, niin otimme suoraan heihin yhteyttä. Meidän käsittelijämme oli vaihtunut (meille kertomatta) ja saimme uuden numeron. Laitoin pirun pitkän tekstiviestin, jossa esitin toiveeni pidemmästä keskusteluajasta, mieluiten kasvotusten. Koronan vuoksi kasvotusten ei onnistunut ja palaveri pidettiin etänä.
Sain töistä vapaata palaveripäivälle ja kotona yhteydet pelaamaan. Vaimon kanssa istuttiin tietokoneen ääreen ja nähtiin nuori, selvästi omasta ulkoisesta habituksestaan huolta pitävä nainen ja iäkkäämpi, tavallisen näköinen nainen. Meiltä kysyttiin "halusitte kertoa ja jutella tilanteestanne" ja sitten annettiin vaimon kanssa tulla ihan kaikki. Itse jouduin poistumaan kesken palaverin, koska murruin täysin enkä saanut henkeä, joten kävin polttamassa savukkeen ja rauhoittumassa. Me vaimon kanssa olemme kokeneet joutuneemme ajojahdin kohteeksi ilman että meidän huolta on otettu mitenkään huomioon. Ilmaisimme epäilyksemme, että meistä olisi tehty joskus jonnekkin tarpeeton merkintä, joka tämän aiheuttaisi (2018 vaihdoimme asuinaluetta meihin vanhempiin kohdistuneen kiusaamisen ja arvostelun vuoksi ja epäilemme että tällöin on jotain jonnekkin kirjattu).
Jossain vaiheessa jutustelua tämä iäkkäämpi naishenkilö avasi suunsa ja sanoi: "Minusta nyt vaikuttaa siltä, että tässä on lähdetty ihan väärällä mentaliteetillä liikkeelle. Lastensuojelun ja yleisesti oppilasterveydenhuollon perustana on, että tilanne katsotaan neutraalisti. Valitettavasti välillä on näitä tapauksia, että kuvitellaan avun hakijalla olevan kaiken hyvin vaikka hän itse muuta sanoisi, tai sitten niin että kuvitellaan ongelman olevan pelkästään perheen sisäinen ja että vanhemmissa on oltava jotain vikaa. Näin ei saisi olla, mutta minusta nyt kertomamme ja taustatietojenne perusteella vaikuttaa siltä, että teitä on tarpeettomasti ajettu nurkkaan usean vuoden ajan ennakkoasenteiden vuoksi ja tuo kierre on ehdottomasti saatava katkaistua". (Tässä vaiheessa minun oli pakko poistua).
Soppala kysyi, voisiko joku henkilö tulla mukaamme todistajaksi esimerkiksi näille psykiatrian palavereille. Meillä ei juuri sellaista tukiverkostoa ole, joten he lupautuivat tulemaan neutraaliksi seuraajaksi valvomaan perheen ja lapsen etuja, sekä keskustelua yleisesti.
Nyt ollaan tässä päivässä. Tutkimukset on käyty ja viikon päästä olisi lopetuspalaveri. Mitään konkreettista apua ei vanhemmalle lapselle ole saatu. Meille on ainoastaan kerrottu, että "havaitsemiemme asioiden perusteella käsitellään tätä palaverissa" ja paikalle on pyydetty iso liuta tahoja. Itse olen henkisesti täysin loppu, koska kaikki tulitus on kohdistunut suoraan minuun. Jokainen tutkinut taho on todennut kaiken tulituksen väitteiden olevan aiheettomia, mutta tulitus ei ole loppunut. Olen alkanut kärsimään unettomuudesta ja nyt viimeisimpänä rytmihäiriöistä (lääkäri epäili stressiä, mutta tilasi tutkimusajan ja kehoitti välttämään rasitusta ja stressiä).
Henkilönä, joka koskaan ei ole halunnut kenellekkään pahaa ja pyyteettömästi on ollut auttamassa jos tuntematonkin tarvitsee apua, tämä tuntuu minusta pahalta.
Mitenkäs vanhemmalla lapsella menee? Kiusaaminen on nähtävästi loppunut. Mikä sen aiheutti? Rohkaistiin muksua pistämään jauhot suuhun, kun häntä oli yhden kerran leikissä heitelty niin, että oli aivan mustelmilla. Tuossa hieman ennen joulua muksulla naksahti. Oli kaveri työntänyt lunta silmälasien alle ja porukka nauranut ympärillä. Otti lasit ja pallean pohjalta karjaisi tämän tihutyön tekijän nimen ja totesi että parempi olla nyt nätisti.
Muksu joutui tästä puhutteluun, koska 400€ laseja tuhonnut kusipää pahoitti mielensä, alkoi huutoitkemään ja poistui kotia.
Tuon päivän jälkeen on mukulamme ollut suorasanainen eikä ole kumarrellut enään kenellekkään. Häntä ei enään etuilla, koska jos etullaan, niin riittävän kovalla äänellä kun asiaa kysyy, ymmärtävät peruuttaa. Tosin yhden kerran on pitänyt kyynärpää -taktiikalla ottaa paikkansa takaisin. Välillä pari luokan "priimusta" vittuilee siitä, kun meidän mukulalla ei ole 3000€ pelikoneita ja ei striimaile pelejään, puhelin on käytettynä ostettu "lippulaiva" muutaman vuoden takaa, vaatteet eivät ole sitä halutuinta mahdollista eikä harrastuksena ole pelaamisen lisäksi esim. jääkiekkoa tai jotain muuta seura-pelaamista.
Koululta ei ole tullut mitään konkreettista apua kuin yhteen tilanteeseen, jossa oli todistajia bussillinen ja opettajakin nähnyt tilanteen. Tosin, puuttuminen vaati rikosilmoituksella uhkaamista... Muilta vanhemmilta on tosin tullut selviteltyä, että noin vuonna 2018-2019 on kyseisessä, viimeaikoina uutisissakin olleessa koulussa, järjestetty yläastelaisten toimesta vedonlyöntiä. Vedonlyönti sisältää kahden ala-astelaisen "värväämisen" toisiaan vastaan "tappele tai saat turpaas" -periaatteella. Tästä ei ole uutisoitu tai puhuttu julkisesti mitään, vaikka poliisikin on (kuulemma) asiaa tutkinut.
Tässä teille yksi esimerkki, miten nykyään toimii lasten tuki ongelmatilanteissa. Jokainen voi moralisoida tahollaan, mutta tämän tekstin kirjoittaminen sattui aivan saatanasti, eikä minkäänlainen lässyttely, puhuttelu tai muukan sellainen auttanut mitään, vaan lopulta apu löytyi omasta itsestään (minun nenille ei hypitä perkele). En toivo tämmöistä helvettiä kenellekkään ja alan olemaan henkisesti aika paskana jo kohdata viranomainen, koska en voi luottaa neutraaliin suhtautumiseen. Periksi ei silti saa antaa, mutta suoraansanoen veret kiehuu melkein samointein kun luen vaikkapa uutisista jonkin pakkeli-naaman tai muutenvaan "paremman väen" kansalaisen itkevän siitä, kuinka ikävältä tuntuu kun ei pääse kavereita näkemään... Jokainen toki kokee omant tilanteensa omanlaisenaan, mutta täällä ruohojuuritason alapuolella kun pahimmillaan taistellaan elämästä ja kuolemasta, tuntuu kaikki tuollainen perin turhalta.
Suomi ei ole luokkayhteiskunta vaan hyvinvointivaltio, jossa jokaisella on tasapuoliset mahdollisuudet....hih.
