TEKSTI SAATTAA SISÄLTÄÄ VOIMAKKAITA KOHTAUKSIA, EIKÄ SITÄ SUOSITELLA PUSSIHOUSUILLE
Kaksisataaneljäkymmentä sarjan kartanomallinen volvo.
Piti saada toinen auto talouteen oltuani ilman bilikaa jo kaksi kuukautta. Joku mahdollisimman halpa huussi. No, sattumalta nettiautoon pölähti lähes tavaramerkikseni muodostunut (noin 30 autosta 5 on ollu näitä, muuten hyvin hajanaista) 240, tällä kertaa station wagon mallisena.
Auto oli hienokuntoinen (hintaansa nähden) B230K + M47 yhdistelmällä varustettu, 285tkm ajettu laiva ja olin samantien myyty. Vaimon päänpyörittelyn ohitin sujuvasti ja volvo vaihtoi omistajaa.
Niinkuin aina, tälläkin piti vain ajaa hetki ja keväällä sitten menee minne menee. Käytin auton konttorilla heti kun se oli mahdollista, taka-ajatuksena se että saan tehdä inssin huomioimat korjaukset lämpimässä. Ei mennyt niinkuin suunnittelin.
Katsastuskonttorin valtasi hiljainen kunnioitus kun volvo valui majesteettisesti sisään. Katsastusmiehet ottivat suikkaa päästä ja olin havaitsevanani pientä kumartamistakin. No eihän siinä mitään vikaa ollu, mitä minä oikein kuvittelin? Leima papriin ja 16kk ajoaikaa.
Sittemmin huoleton autonpito asenteeni ja volvo ovat kohdanneet. Yritin parhaani mukaan pitää volvon siistinä. Hioin takakaaresta pintaruosteet pois ja vedin primerit päälle odottamaan, että saan haettua oikean väriset maalit. Siitä on nyt pari-kolme kuukautta ja primerit alkaa pettämään.
Firman pippaloissa kiipesin duunikaverin kanssa rehvakkaasti volvon katolle juomaan viskiä ja volvo ei ollut moksiskaan. Pian huomasin, että meitä on siellä katolla kuusi ukkoa ja volvo alkoi olla moksis.
Tämän jälkeen olen ajanut volvon kahdesti vaimon parkkiruutuun, ensimmäisellä kerralla osuin lämmitystolppaan lommottaen etulokasuojan ja toisella kerralla peruutin roskakatokseen, hajoittaen roskakatoksen.
Ei tästä tule helvettiäkään, pidän autoa niin pitkään kuin se vain millään tapaa järkevää on. Auto pidetään turvallisessa liikuntakunnossa, mutta korjaukset tehdään mahdollisimman halvalla ja pieni patina ja rokki saa autossa näkyä. Auto tykkää siitä että sillä ajetaan.
Sittemmin volvoa on koristeltu tarroilla sieltä täältä ja pääkalloilla tuolta ja tuosta. Sääliä ei tunneta, rakkautta annetaan mutta rakkaus on rajua. Tahallaan en rupea autoa potkimaan mutta mitään vahinkoja en oiokkaan, ellei se ajoon vaikuta.
Erikoisin (lue: typerin) muutos on nämä ensimmäisessä kuvassa näkyvät valkosivurenkaat. Mallia miljonääri, ei kuitenkaan ihan aidot vaan tehty valkoisella fillerillä. Sekään ei enää meinaa kestää. Valkosivurenkaat vaativat tietenkin punaiset vanteet. Kesävanteina on samanlaiset vanteet kun mitkä oli tuulilasin farkkuvolvo vertailussa olleessa 245:ssa, mitkä ikinä ne ovatkaan.
Ei mulla muuta, katson uutiset joista saa uudet tiedot siitä pääsenkö tiistaina työmatkalle finnairilla vai ajelenko volvolla dyyniin.
