Vihdoin Suomeen, kaikkinensa matkapäiviä kertyi 22, eri maita 12, ajotunteja 111, kilometrejä 6 600 ja keskikulutus koko reissulta 5.6L/100km.
Kaikkinensa taas erittäin upea reissu takana, erilaisia kulttuureja, ympäristöjä, kokemuksia koettu, ja niin hullulta kuin se edelleen kuulostaakin, niin henkisesti suurta nautintoa antaa se, että tuo kaikki eksotiikka on koettu Volvon kanssa. Lapsena kun on se siemen kylvetty siellä AKI-10:n takapenkillä ollessa, niin tässä sitä ollaan ja mennään...

Tässä lähtöaamun tunnelmaa Länsisatamasta, seikkailu alkamassa.

Ensimmäisenä päivänä ajoimme, tai pitäisi sanoa että AJOIN Liettuan Kaunasiin, jossa vietimme yhden yön.
Ensimmäisen päivän hauska kohtaaminen oli Latviassa, päivittelin matkan etenemisestä Instagramin puolella melko ahkerasti, joten yksi kaveri/seuraaja oli Latviassa sillan päällä valmiina nappaamassa meistä kuvan, kun ajoimme ohi.


Alkumatka on aina perinteisesti ollut aikamoista vauhdilla etelään paahtamista, joten myös toinen matkapäivä kului vahvasti ratin takana, illaksi päädyimme Puolan Katoviceen, jossa illan ainoa merkittävä tekeminen oli intialaisen ravintolan etsiminen ja siellä syöminen. Fun fact tähän väliin, kaikissa hotellivalinnoissa olin painottanut parhaani mukaan yhtä tärkeää kriteeriä, autolle oli oltava jokin hyvä ja turvallinen parkkipaikka.
Hyvät oltavat oli Volvolla maan alla parkkihallissa, vaikka hotelli sijaitsi aivan ydinkeskustassa.

Kolmantena aamuna taas kohti parkkihallia ja Volvoa kohti. Tällä erää näpyttelin määränpääksi Budapestin, tämä oli myös ensimmäinen päivä kun kohteeseen saavutaan "ihmisten aikoihin", muistaakseni saavuimme Budapestiin noin klo 15 aikoihin, joten iltaa kerkesi hyvin ihmettelemään Budapestissä, ja tietty se intialainen ravintola piti täältäkin metsästää.

Neljäntenä päivänä määränpäänä oli tiedossa Serbian pääkaupunki Belgrad, tännekkin oli vain alle 400km / 4h matka, joten perille saavuttiin taas hyvissä ajoin. Olin itse käynyt Belgradissa viimeksi neljä vuotta takaperin, mutta oli ihan unohtanut miten kaaottinen liikenne keskustassa oli. Tiivistetysti voi sanoa, että kaikki kaistamerkinnät ja vastaavat olivat vain tarpeetonta maalia tiessä, sieltä mentiin mistä tilaa riitti ja jos tila ei riittänyt, improvisoitiin, näytettiin käsimerkkejä ja soitettiin torvea. Täällä sai kyllä aidosti olla tarkkana ettei ole kohta V90:ssä jotain kolhuja muistona matkasta. Tähän väliin todettakoon, että vaikka liikenne oli todella kaaottista, oli liikennekulttuuri kuitenkin hyvin ystävällistä toisinkuin Suomessa. Jos tilaa tarvitsi, tilaa sai ja sama mielellään päinvastoin. Hotellille saavuttuamme, lähdimme ihmettelemään Belgradin keskustaa. Tästä kyseisestä paikasta jäi vähän mitäänsanomaton kuva, kaupungissa ei ollut oikein mitään nähtävää ja hintataso ravintoloissa ja kaupoissa lähes sama kuin Suomessa. Kaiken kruunasi löytämämme intialainen ravintola, joka oli lähinnä vitsi.
Viidentenä päivänä suuntasimme kohti Pohjois-Makedonian pääkaupunkia, jälleen päivän ajomatka oli varsin kohtuullinen, vain vajaa 5 tuntia. Ajomatka taisi mennä reilusti Google Mapsin arviota nopeammin, koska Serbian puolella olleet moottoritiet olivat sanalla sanoen mintissä. Isoa leveää baanaa silmänkantamattomiin, nopeudet sai helposti pidettyä 190km/h tuntumassa pitkiäkin aikoja. Serbian puolella tiemaksuja taisi kertyä noin 25€, mutta olivat ne tiet sen arvoisia. Pohjois-Makedoniassa olin itse ollut viimeksi joskus AKI-10:n takapenkin aikoihin, eli noin 15 vuotta sitten. Mitään muistikuvia kyseisestä maasta ei ollut, joten innolla odotin minkälaiseksi touhu menee rajan toisella puolella. Rajan vaihduttua ainakin tieverkoston kunto koki kolauksen alaspäin ja aiemmat hyvät Sebian moottoritiet vaihtuivat täkäläisiksi moottoriteiksi, joissa ei voinut mutkien takia ajaa juurikaan 70-80km/h kovempaa. Skopjeen saavuttiin taas iltapäivästä, parkkipaikan löytäminen oli jotenkin erityisen kaaoottinen tapahtuma, hotellimme sijaitsi taas aivan keskustassa, joten se lisäsi taas oman mausteensa soppaan ajamisen osalta. Jos Belgradin liikenne oli kaaottinen, niin Pohjois-Makedoniassa se oli vielä astetta "eksoottisempaa". Oman eksotiikkansa loivat myös rukouskutsut, joita siinä Volvon ratin takana joutui kuuntelemaan ulkoapäin. Siinä oli taas hyvä hetki miettiä, että mihin ihmeeseen olen oikein tullut.

Kuudentena päivänä oli aika siirtyä takaisin tutun ja turvallisen EU-roamingalueen sisälle, eli matka kohti Kreikkaa alkoi. Pohjois-Makedoniassa oli reissun halvin diesel, joten juuri ennen rajaa, tankkasimme vielä paikallisella Shellillä Volvon. Tankkiin mahtui tuossa kohtaa huimat 5L polttoainetta, joten tankkaaja oli vähän huvittuneella tuulella.

Kreikan rajalla menikin sitten muistaakseni lähes kaksi tuntia, tähän mennessä kaikki muut rajaylitykset olivat menneet huomattavasti jouhevammin.
Jonossa Kreikan rajalla

Kreikan puolelle tultua odotin teiden kunnon kohenevan, mutta melko turha odotus oli. Ensimmäiset 100km olivat sellaista perunapeltoa, että morjens. Varsinainen ajorata oli niin täynnä kuoppia ja muuta mukavaa, että siirryin sitten täysipäiväisesti ajamaan pientareen puolelle, joka oli säädyllisessä kunnossa. Thessalonikia lähestyttäessä alkoi moottoritie ja sen kunto oli asiallinen, Thessalonikiin ei kuitenkaan ollut tarkoitus jäädä, vaan yöksi oli tarkoitus ajaa rannikkokaupunki Igoumenitsaan. Sinne saavuttiin taas iltapäivästä, kun oli ensiksi ajeltu useampi sata kilometriä kaunista moottoritietä, joka halkoi vuoristoa. Tältä päivältä on jäänyt mieleen yksi erityisen hyvä hetki, kun edessä horisontissa näkyi vihdoin kirkkaana kimalteleva meri kun moottoritie alkoi laskeutumaan vuoristosta merenpinnan tasolle, siitä tiesi että nyt aletaan vihdoin olla jossain etelässä.

Igoumenitsa on suhteellisen pieni kylä, joten sieltä ei varsinaisesti mitään tekemistä löytynyt, illalla syötiin, käveltiin ja sitten mentiinkin nukkumaan.
Seitsemäntenä päivänä koitti vihdoin se päivä, kun pääsisimme reissun "pääkohteeseen", eli Korfulle. Niimpä aamupäivällä klo 11 Volvo käyntiin ja 300 metrin ajo kohti satamaa!
Pieni kuvaushetki oli tietenkin paikallaan satamassa


Tässä odotellaan laivan saapumista

Auto laivaan ja 1,5h merimatka starttasi. Vähän kammoksuin miten tiiviisti ja sekaisin autot ohjattiin laivaan sisälle.

Korfulle päästyämme oli jotenkin erityisen hieno tunne, koska tämä oli ensimmäinen kerta kun olen ajanut Volvon lomasaarelle, onhan näitä retkiä tehty aiemmin, mutta ne ovat pysyneet lähinnä mantereen puolella. Laiva saapui tosiaan Korfun kaupunkiin, mutta hotellimme olimme varanneet pykälää pienemmästä Gouvia -nimisestä kaupungista, sinne ajeli satamasta puolisen tuntia. Tänne oli nyt vihdoin aika asettua aloilleen 4 yön ajaksi ja antaa Volvollekkin hetki levähdystaukoa, olihan
hän meidät urhollisesti kuljettanut perille saakka, ilman mitään vastaväitteitä.
Korfun saarella liikkumiset hoidettiin aika paljolti kävellen, kun liikuttiin suhteellisen pienen säteen sisällä, edellä mainittua Korfun kaupunkia käytiin yksi kokonainen päivä ihmettelemässä ja sinne mentiin paikallisbussilla. Yksi kokonainen päivä päätettiin myös pyhittää itse Korfun saaren näkemiselle, ajelimme siis Volvolla yhden päivän ajan koko saaren ympäri ja tutkimme ne kaikista näkemisen arvoisimmat paikat.
"Postikorttimaisema"

V90 oliiviöljykaupan edessä. Nämä kaupat tuntuivat olevan jonkin Korfun erikoisuus ja täältä pitikin ostaa emännälle, oliivipuusta tehdyt kauhat, joilla hän voi sitten tehdä rakkaudella ruokaa.


Volvo, palmu ja meri

Neljän päivän jälkeen oli aika taas suunnistaa kohti uusia maisemia. Nyt oli vuorossa koko matkan ainoa kokonaan uusi maa, nimittäin Albania. Itselläni on aina ollut Albaniasta jostain syystä vähän ristiriitaiset mielikuvat, joten sinne ei ole tullut siksi mentyä, vaikka Balkanin maat ovat muuten tulleet melko tutuiksi. Tosin nytkin olin asettanut Albaniaan menemiselle yhden ehdon, sinne mennään Kreikan puolelta ja takaisin tullaan samasta kohdasta, jotta varsinaista Albaniassa ajamista olisi mahdollisimman vähän.

Albanian kohteeksemme oli valikoitunut Sarande, joka lienee Albanian tunnetuin rantakohde. Sinne oli matkaa Kreikan ja Albanian väliseltä rajalta ehkä 30km verran. Korfun saarelta olisi ollut lauttayhteys suoraan Sarandeen, mutta sen hinta ei mieltä lämmittänyt, laivamatkan hinta olisi ollut noin 120€. Laivamatka Korfulta Igoumentisaan taas maksoi vain 32€, sisältäen kaksi aikuista ja auton. Siispä ajoimme mieluusti Igoumenitsasta Sarandeen ja säästimme sen vajaan satasen, ajomatkaa tuolle välille kertyi vain 70km.
Laivassa autot olivat taas enemmän tai vähemmän tiiviisti pakattuna. Tässä nokka kohti manner-Kreikkaa.

Matka Igoumenitsasta Sarandeen oli oikein viihdyttävä, tähän asti reissua ajot olivat keskittyneet valtaosin moottoriteille, jotka eivät nyt varsinaisesti anna suurta eksotiikan tunnetta. Albaniaa kohden ajaessa tiestöt olivat pitkästä aikaa hiukan erilaisia, melko kapeaa (hyväkuntoista) maantietä ja erittäin kuivat ja karut vuoristomaisemat ympärillä, lämpötilakin taisi olla 36 asteen kieppeillä, joten lämpöä tosiaan riitti. Albanian puolella tieverkosto pieneni entisestään ja näkymät ja yleinen infra tuntui hyppäävän 30 vuotta taaksepäin. Maaseudulla talot olivat aikamoisia viritelmiä ja tietyllä tavalla paikallinen elämä näytti olevan huomattavasti alkeellisempaa kuin mihin itse on länsimaalaisena tottunut. Luonnollisesti myös Mersuja oli kirjaimellisesti kaikkialla, osa näistä oli niin uskomattoman ruhossa kunnossa, että ihmettelen miten ne ylipäänsä kulkivat vielä eteenpäin. Kuten todettu, näitä maisemia oli ihan viihdyttävää seurata ratin takaa ja vaikka tie oli paikoin todella kapeaa, se oli kuitenkin kohtuullisen hyväkuntoista, mitään isompia kraatereita ei tarvinnut pelätä. Etukäteen olin tietenkin tutkinut päivän reittiä ja huomannut, että matkan varrelle osuisi yksi pieni vesistön ylitys, no big deal, oletin että joku perinteinen lossi siellä odottelee sitten.
Tämän "lossin" ilmestyessä eteemme, en ollut uskoa silmiäni. Lossin virkaa toimitti käytännöllisesti katsoen epämääräinen kasa puulankkuja, jota vaijeri veti rannasta toiseen. Tilanne oli ehdottomasti yksi matkan ikimuistoisimmista hetkistä, en olisi ikinä uskonut kokevani tälläistä tilannetta. Joudun ajamaan suhteellisen arvokkaan auton tuollaisen epämääräisen hökötyksen päälle herran vuonna 2023. Jo pelkkä "laivaan" nouseminen oli vähintääkin jännää, kun koko hökötys alkoi keinumaan ja huojumaan eturenkaiden osuessa lautan reunaan.
Tässä kuva tästä risteilyaluksesta

Kuivalle maalle päästiin onnellisesti ja matka jatkui kohti Sarandea, jonne saavuttiinkin lyhyen ajon jälkeen. Kokemuksiemme valossa osasimme hiukan pelätä, että kuinka helposti, tai pikemminkin, kuinka vaikeasti autolle järjestyy hyvä parkkipaikka tämän kaltaisissa paikoissa. Olin kuitenkin ollut kaukaa viisas ja lähettänyt hotelliin viestiä, että tulemme reiluhkon kokoisella autolla ja taattu parkkipaikka olisi mieltä lämmittävä asia. Hotellille päästyämme totesin, että hotellin piha on aivan täysi autoista ja mitenkään fiksusti Volvo ei sinne mahtuisi. Kysyin sitten hotellin työntekijältä, että onko ideoita parkkipaikan suhteen, hän sanoi rutiininomaisesti että pysäköikää auto vain keskelle hotellin parkkipaikan ajoväylää ja jättäkää auton avaimet respaan, niin autoja siirrellään työntekijöiden toimesta tarpeen vaatiessa, näin olivat siis kaikki muutkin toimineet. Tässä kohtaa tein lyhyen, mutta sitäkin syvemmän henkisen kuoleman, tästä toivuttuani käytin kaikki sosiaalisen taitoni ja yritin vääntää hotellin työntekijälle, että olen todella tarkka auton suhteen enkä koe mukavaksi että kukaan vieras ihminen siihen kajoaisi. Elämä on opettanut, että merkittävä osa ihmisistä ei yksinkertaisesti ymmärrä näin tarkkaa suhtautumista autoon, joten odotin työntekijän reaktion olevan "tee sitten mitä haluat" -tyylinen. Kaikeksi yllätykseksi hän lupasi selvittää asiaa ja hetken päästä hän tulikin takaisin ja kertoi, että voimme ajaa kirjaimellisesti tien toisella puolella olevan asuintalon suljettuun parkkihalliin. Käsityskykyni mukaan eräs työntekijä asui siellä ja antoi oman ruutunsa meidän käyttöömme, kyllä lämpesi meikäläisellä sydän! Neljä päivää Volvo oli siellä, viileässä ja pimeässä lukitussa hallissa, piilossa paahtavalta auringolta. Eikä edes maksanut mitään.

Itse Sarande oli vähän kaksijakoinen kokemus, odotin Albanialta erityisen halpaa hintatasoa ja etukäteen olinkin lukenut, että hintojen pitäisi olla varsinkin suomalaisittain todella huokeita. Ensimmäinen huomio kiinnittyi dieselin hintaan, se maksoi 1,5€/L, joten ei mitenkään erityisen halpaa. Samoiten ravintoloiden hinnat olivat yllättävän korkeat, toki Sarande ja ranta olivat alueena varmasti Albanien kalleimpiä. Hintojen tarkastelua harjoitettiin myös paikallisissa ruokakaupoissa ja sama ihmetyksen aihe jatkui sielläkin, hinnat olivat paikoitellen jopa Suomea korkeammat, varsinkin tuontituotteissa. Yleinen hintataso tuntui olevan ihan pienen pykälän Suomea alempana, mikä oli suuri yllätys, koska odotimme huomatttavan edullista hintatasoa. Sarande oli sinänsä ihan siisti ja nätti turistipaikka, mutta siellä piti vain käytännössä olla, löhötä ja syödä. Varsinaisesti mitään aktiviteetteja se ei tarjonnut, mitään vanhaa kaupunkia tai muita nähtävyyksiä ei ollut, joten täällä aika kävi hiukan jopa pitkäksi. Päiväsaikaan paahtava 34 asteen helle myös rajoitti omalta osaltani haluja kävellä pidempiä matkoja.
Turistiaskellusta kertyi joka päivä noin 10km verran, joten ihan tarpeeksi tuota paikkaa tuli omasta mielestäni kierrettyä ja Mersuja nähtyä.

Huomasin Albaniassa mielenkiintoisen havainnon koskien rapakon takaa tuotuja kolari-/tulva-autoja, siinä missä Baltian maissa nämä USA-autot ovat lähes yksinomaan kallimpia premium-autoja, Albaniassa näitä USA-autoja löytyy jokaisesta hintaluokasta ja niitä on paljon!

Intialaisia ravintoloita oli turha etsiä Sarandesta, joten tuttu ja turvallinen spagetti oli turvallinen valinta useana päivänä


Saranden ydinkeskusta ja kävelykatu kuvattuna yöaikaan

Yleiskuva Sarandessa oli about juuri näin siisti

Näkymä merelle hotelliltamme. Taustalla näkyvä saari on Korfu

Neljän päivän jälkeen oli aika lähteä Albaniasta, seuraava oli oli tarkoitus viettää Kreikan Thessalonikissa, siellä olin ollut viimeksi kanssa joskus lapsena erään viininpunaisen auton takapenkillä matkustaen ja silloin kyseisestä kaupungista oli jäänyt todella positiivinen kuva, joten tämä valikoitui siksi seuraavan yön majapaikaksi. Reitti Albaniasta ulospäin valikoitui hiukan erilaiseksi kuin mistä olimme Sarandeen ajaneet, koska tahdoin välttää tuon edellämainitun luxusluokan lossikuljetuksen, ja olihan se kiva päästä ajamaan vähän eri teitä. Tiet olivat taas Albanialaiseen tapaan kapeita ja paikoitellen aikamoista perunapeltoa, tosin hetkittäin tie taas oli hyvinkin ajokelpoista. Reittimme kulki läpi Albanian vuoristojen ja maisemat olivat todellakin kohdillaan ja lämpöä riitti noin 35 asteen verran. Vuoristossa kaivoin iCarsoftin esille mielenkiinnosta, koska halusin nähdä kuinka kuumana vaihteisto kävi näissä olosuhteissa. Olen luonnollisesti tutkinut V90:sen sielunelämää tässä muutaman vuoden aikana ihan kiitettävästi, joten on tullut huomattua, että vaihteisto pidetään tasaisen kuumana termostaatin avulla sinänsä kevyessäkin maantieajossa, mutta toisaalta taas, vaihteisto ei grillaa kuormituksen alla samalla tavalla kuin vaikkapa AW55 tai TF80SC, joissa lämpötila nousee hyvinkin herkästi yli sadan asteen. Nämä muistikuvat pitivät hyvin paikkansa tässäkin tilanteessa. Korkein mittaamani lämpötila vaihteistolle oli vain 99 astetta, vaikka ulkolämpötila oli tosiaan korkeahko ja ajo oli hidasta vuoristoa ylöspäin. Toki itse pyrin myös tekemään vaihteiston työn mahdollisimman helposti pykältämällä vaihteet sisään oman valintani mukaan. Toinen tekninen havainto oli flektin toiminta, P2-Volvoissa ainakin hellelukemissa ajaessa ilmastointi päällä, flektin käy hyvinkin korkeilla kierroksilla ja sen kuulee hyvinkin selvästi. Tässä V90:ssä en kuullut koko matkan aikana flektin ääntä kertaakaan, kyllä se siellä tietenkin pyöri koska lämpimän ilman virtauksen huomasi eturenkaiden ympärillä, mutta hiukan on tainnut tekniikka kehittyä tuossakin asiassa. Itseasiassa, muistan kuulleeni flektin äänen V90:ssä tasan yhden kerran, sekin oli Suomessa syksyisessä säässä kun DPF-poltto oli päällä.
V90 Albanian maaseudulla

Nojoo, teknisen puheet sivuun tältä erää. Matka Thessalonikia kohti sujui hyvin ja merkittävä osa päivän ajosta meni pitkin Kreikan pykälän pienempiä vuoristoteitä, jotka halkoivat paikallisia kyliä. Näitä teitä oli todella miellyttävä ajella rauhakseltaan, liikennettä oli vähän ja maisemat kohdillaan, samalla näki paikallista elämää ratin takaata. Ravintolaa etsiessä homma sai koomisia piirteitä, ravintoloita, tai pikemminkin, niistä kertovia viittoja/merkintöjä oli harvakseltaan. Yhteen paikalliseen "ravintolaan" marssiessani pöydissä oli kaksi paikallista murhaavalla katseella varustettua mummoa ja tiskin takana englantia taitamaton työntekijä. Kysyin ystävällisesti menua ja työntekijä ystävällisesti kaivoi kuuman kattilan uunista, jossa oli tomaattia ja perunoita sekaisin. Hajuelämys oli sen verran vahva, että kiitin kauniisti ja poistuin vieressä raksuttavan Volvon sisuksiin ja jatkoin matkaa. Seuraavaan "ravintolaan" mentäessä vastassa oli vanhempi mies ja menua kysyttäessä, hän haki paikalle englantia muutaman sanan taitavan vaimonsa.

Thessalonikiin saavuttiin siis enemmän tai vähemmän nälkäsenä, sielläkin meitä odotti hyvin keskustassa sijaitseva hotelli. Tämän hotellin kanssa oli tapahtunut jokin aivopieru, sillä parkkipaikasta ei ollut mitään merkintöjä. Hotellin välittömässä läheisyydessä oli kuitenkin kerrostalon uumeniin kaivettu erittäin pieni ja ahdas parkkihalli, maan alle sukeltavan sisäänajoväylän mutkakin oli niin kapea, että etututkat huusivat punaisella samalla kun itse katsoin sivupeilistä monenko sormen mentävä rako jää oven ja seinän väliin. Parkkihalliin päästyämme näky ei vakuuttanut varsinaisesti, autot hyvin sikinsokin ja maksukopin sisällä näkyi miehekäs rivi autonavaimia. Arvasin heti, että täällä olisi pitänyt jättää auto heidän pysäköitäväkseen ja avain jäänyt luonnollisesti heille. Kysyin vielä varmuuden vuoksi, että onko mahdollista pysäköidä johonkin reikään itse ja pitää avaimet itsellä, painottaen että lähdemme heti aamulla pois, ei kuulemma käynyt, joten ajoin pihalle kyseisestä kolosta. Seuraava parkkihalli löytyä muutaman sadan metrin päästä, se ei ollut aivan yhtä ahtaan näköinen, mutta sielläkin oli kovasti mies vastassa, valmiina pysäköimään automme ja laittamaan avaimet rivin jatkoksi heidän seinällensä. Kovan väännön jälkeen totesin, että hän voi pysäköidä auton jos välttämättä kokee sen olevan tarpeellista, mutta minä pysyn autossa. En tiedä ottiko kyseinen hemmo tämän jonain henkilökohtaisena loukkauksena aluksi, mutta sain hänet ilmeisesti ymmärtämään, että olen vain todella tarkka auton suhteen ja V90 saikin yöpymispaikan mielestäni paikan vähiten riskialttiimmalta paikalta, kerrosten välissä kulkevan ajoväylän seinän vierestä, jollinka mitään tarvetta auton siirtämiselle ei ollut pysäköinnin aikana. Avaimet pidin myös visusti omassa taskussani.

Ilta oli siinä aikaa tepastella ympäri Thessalonikia, 34 asteen lämpö tosin hiljensi omalta osaltani askellusvauhtia, melko rankalla kädessä. Kuten todettu, täällä olin aiemmin käynyt vuonna 2007 lapsena. Eteen aukesi sattumalta kadunpätkä, jossa muistan minusta lapsena otetun kuvan. Niimpä oli aika ottaa täsmälleen samassa kohtaa kuva.

Tässä kuva vuodelta 2007

Tässä sama paikka ja hemmo nykyään. Hiukan on näköjään lama tehnyt tehtävänsä, kun istutuksista on leikattu rahoitusta rankalla kädellä


Seuraavana aamuna suuntasimme takaisin kohti parkkihallia, itse ninjailin parhaani mukaan työntekijöiden ohitse parkkihalliin sisään, en todellakaan halunnut ottaa riskiä, että joku innokas työntekijä tahtoisi välttämättä ajaa Volvon ulos hallista.

Volvon saatuamme takaisin maanpinnalle, naviin laitettiin määränpääksi Bulgarian pääkaupunki Sofia, sinnekkin oli alle neljän tunnin matka, joten sinne saavuttiin varsin joutuisasti vaikka rajalla hetki menikin. Syömistä ja ihmettelyä illan aikana ja unille. Aamulla taas hotellin parkkihalliin ja Volvoon, määräpäänä oli tällä erää Romanian Timisoara. Matkaa oli nyt pykälää reilummin, reippaat 500km, mutta ylipuolet matkasta ajaisimme Serbiassa, jossa hyvät moottoritiet mahdollisti suurien nopeuksien ajamisen. Romanian rajalla sitten menikin aikaa, ensiksi jonossa meni ikä ja terveys, lopulta luukulle päästyämme, jouduimme luultavasti oman matkailuhistoriamme tarkimpaan syyniin.

Hotellivaraukset piti esitellä, matkatavaroita levitellä ja syynäsivät passien aitoudenkin useamman miehen ja laitteen voimin. Ensimmäistä kertaa myös rajaviranomaisia kiinnosti Volvokin, sen paperit tutkittiin kanssa huolella ja VIN-numero näpyteltiin suurieleisesti ties mihin hakukenttään. Muistelen, että erityisesti Itä-Euroopassa auktoriteettia omaava viranomainen tykkää auktoriteettiaan tosiaan myös esitellä, ehkä tämä meni nyt siihen kategoriaan. Onhan näitä papereita ja matkatavaroita ennenkin pitänyt esitellä ties missä, mutta nyt yleinen suhtautuminen tuntui olevan hyvinkin happamalla tasolla.
Hotellille päästyämme, kiertelin tapani mukaan Volvon ympärillä ja katsomassa silmämääräisesti kaiken olevan kunnossa, tätähän kaikki autostaan välittävät tekevät.

Silmääni pisti sitten epämääräiset roiskeet kuljettajan eturenkaan sisälokarissa, sivuutin asian ensiksi ja mietin, että varmaan vettä roiskunut jostain lammikosta, mutta hetken päästä älysin, että sadetta tai lammikoita ei ole näkynyt miesmuistiin matkan aikana. Kumarruin sitten ihmettelemään roiskeita enemmän ja sitten silmään pisti rasvakerros vanteen sisäpuolella. Tasan samalla sekunnilla muistin, että näillä V90:llä on pientä taipumusta hajottaa vetarin suojakumi ja tarkempi tutkimus paljasti, että todentotta, vetonivelen päällä oleva kumi oli haljennut ja siinä oli kaksi pienikokoista reikää. Faktasti en voi tietenkään sanoa, että koska nuo reijät ovat syntyneet, mutta ainakin rasvat olivat lentäneet pellolle tuon kyseisen päivän aikana. Varmaan tuota efektiä oli vielä voimistanut se, että kyseisenä päivänä merkittävä osa kilometreistä oli ajettu lähes huippunopeudella.

Jotenkin ironisen tilanteesta teki vielä se, että keskustaan ajaessamme huomasin Volvon merkkiliikkeen ja totesin ääneen, että "nyt olisi Volvon hyvä levitä, kun huolto on nurkan takana".
Tälläinen yllätys

Seuraavana aamuna ajoin tähän kyseiseen Volvo-huoltoon, joka oli kaikesta kimalluksesta ja puhtaudesta päätellen juuri avattu, siellä ystävällinen hemmo samantien älysi homman jujun, kun näytin kuvaa ja kommunikoimme sitten Google Kääntäjän avustuksella. Harmiksemme varaosaa ei ollut hyllyssä ja sitä olisi pitänyt odotella useampi päivä, myös muutama muu lähialueen/-maan Volvo-korjaamo soiteltiin lävitse ja sama tarina. Tehtiin sitten riskiarvio ja todettiin, että jatketaan matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, Autoliitto on ystävä, jos tarve vaatii. Tietenkin nyt vältin erittäin suuria nopeuksia ja tunnustelin ajossa parhaani mukaan, ettei nivel ala oireilemaan. Niimpä aloitimme päivän ajorupeaman, 450 kilometriä olisi seuraavaan päämäärään, Slovakian Kosiceen, täällä vietettiinkin sitten huimat kaksi yötä, niin kerkesi mukavasti hiukan katselemaan kaupunkia ympäri, ja luonnollisesti testaamaan paikallisen intialaisen ravintolan useampaan kertaan.

Välillä jotain muuta kuin intialaista tai spagettia

Kahden päivän päästä alkoikin sitten matka kohti Varsovaa, siellä vietettiin yksi yö ja sitten vielä yksi yö Latviassa.
Varsovan hotelli oli valikoitunut pysäköintipaikan perusteella, eikä tuottanut pettymystä. Aivan ydinkeskustassa ja hyvä parkkihalli hotellin alla.

Loppumatka Varsovasta ylöspäin tuntuu aina yhtä masentavalta, koska se on se yksi ja sama tie Tallinnaan asti, jota on sahattu vuosien varrella varmaan 20 kertaa, maisema vaihtuu pikkuhiljaa "suomalaiseksi" samalla tiedostaen, että kolme viikkoa seikkailua ja nautintoa on tulossa vahvasti päätökseensä. Volvokin sitten lopulta kesti ilman mitään oireita Suomeen asti, vaikka haavoittunut olikin vetoakselin suunnalta. Tilannetta varmaan auttoi se, että matkalla ei satanut kertaakaan.
Debiliin varasin ensitöikseni ajan tuon vetoakselin osalta, mutta se aika meni vasta heinäkuun loppupuolelle, joten kävin nosturilla ja tein sen minkä pystyin, laitoin kumin täyteen rasvaa ja yritin tiivistää reijät parhaani mukaan. Eipä tuolla V90:llä ole nyt ihmeitä tarkoitus ajaa, varsinkaan sateessa, niin eiköhän se kestä siihen saakka kunnes pääsee operoitavaksi.
Tähän loppuun vielä ehdoton suosikkikuvani matkalta

