Tämä projektipäiväkirjan tekele tulee kertomaan amazonista, joka on opiskelujen loppuvaiheessa hankittu ensimmäinen oma auto. Peli on hellyydellä ja rakkaudella vaalittu Volvo, ihan niin kuin nuoruuttaan elävä myöhäisteini autoaan käyttää. Joidenkin mielestä se tarkoittaa kovaa ajoa minimibudjetilla tehdyillä korjauksilla. Tämä amazon tuskin oli poikkeus. Ostin sen muistaakseni vuonna 1986. Auto oli ollut gubbemobiili Wasasta, joka ilmeisesti perikunnan jäsenen hetkellisestä harkitsemattomuuden puuskasta johtuen ajautui ’hyvään kotiin’. Olin toinen omistaja, ensimmäinen oli pitänyt autosta tunnollisesti huolta. Kilometrejä oli 160 kiloa, ruosteenestoliikkeen 5 tarraa sai raapia asetonilla, tinnerillä ja ties millä mömmöillä laseista pois. Edessä oli lokarit , joten ruoste ei pahemmin autoa ollut raiskannut käyttöaikana eikä sen jälkeenkään. Vehje oli mulla kesäkäyttöautona vakaassa nuoruudessa ja sen jatkona reilut kymmenen vuotta. Nuoruus loppuu kaikilta aikanaan ja poistin Joonaksen rekisteristä joskus 2002. Silloin käytössä taisi olla se keskimääräisen harrastajan 4 autoa, enemmän tai vähemmän raatoa, ja kaikki veronkannon ja vuotuisten katsastusten piirissä. Yhdelle perheelliselle äijälle se oli liikaa, varsinkin kun viranomainen muisti lapuillaan joka kevät olemassaolostaan. He halusivat minutkin omalta osaltaan rahoittamaan yhteistä hyvää tai mitä lie silloista virastoa. Vapaaehtoisesti rouvan konsultaatiosta vahvalla argumentoinnilla höystettynä (siis desibelimittarilla mitattuna) luovuin tukemasta järjestelmää yhden auton osalta, kun katsastusmies myös toi oman kontribuutionsa päätökseen kirjaamalla katsastuslistaan lääkärin käsialalla huomionsa. Omalla kohdalla olen usein nähnyt katsastuslapuissa paljon kirjoitusta, mutta tämä meni määrällisesti kärkisijoille. Vein auton landelle viimeisenä ajopäivänä, jossa se pyöri tallissa, kuusen alla, tien tukkona ja muissa vastaavissa paikoissa – no näitä on muille harrastajille turha kertoa, juu nou. Asiallinen säilytystapa tuskin hidasti auton kunnon säilymistä.
Kyseessä on mahdollisimman tavismallin amazon vuodelta 1970. Ei mitään lisävarusteita, ei seksiä eikä koneessa tehoa. Moottori ei ole alkuperäinen, koska kone on aikoinaan nostettu kiireellä edellisen kilahtaessa keulille saman vuoden kolariautosta. Myyjän mukaan oli tehty moottoriremontti. Kun avasin kannen, koneen pytyistä ykkönen oli toisessa ylikoossa ja muut 2-4 stanumitoissa. Kävi silloin jollain lailla ja kyllä sillä jotenkin pääsi, mutta nyt en halua tietää enempää, eikä taida Kuusakoskeakaan kiinnostaa. Väri autossa on ajankohdan mukaan välimallin sininen (mellanblå 99 eli sekin Tarjoustalon hinnan mukaan). Ei siis psykedeelisen punainen, ei yrjön vihreä eikä amazoniin silloin tainnut saada edes sitä 140 sarjassa yleistä sklodden skeidan ruskeaa. Näitä haalean sinisiä amazoneja tehtiin silloin paljon, mutta aika nopeasti värin käyttö loppui, tiedä vaikka halusivat tällä tavoin lopettaa auton myynnin.
Kun tähän ikään mennessä on tullut tehtyä 3 museoautoa, niin tällä kertaa voisi tehdä hieman erilaisen. Aiemmista kaksi tein totaalisista raadoista, joihin meni aikaa, tupakkaa ja pelihousuja. Uusia osia ostelin aina kun rahaa oli (yleensä tietysti ei ollut). Tähän pitää mennä vähemmän, tosin tavoitteena on käyttää enemmän kaljaa joskin niukemmin askarteluaikaa tai rahaa. Ainakin alku oli lupaava kun kaveri totesi hommaa aloittaessa tallilla, että nämä amazonithan tehtiin jo aikoinaan Ruotsissa känniläisten suomalaisten toimesta ja olet aloittanut korjaustyön näköjään samalla pieteetillä.
Ajatuksena on tehdä budjettipussihousun auto pienin poikkeuksin. Tässä entisöinnissä pyritään menemään ulkonäöllisesti siitä mistä aita on matalin. Museointiin pyritään (säästäminen alkaa ässällä ja kuuluu museomiesgenreen), mutta siten että rivissä ei ole muita kuin 1 ja 2 arvosanoja. Jos tulee yksikään 5, niin sitten olen epäonnistunut vähän samalla tavalla kuin tälle foorumille +1000 viestiä suoltanut ja joka reputtaa moottoriopin johdatuksen perusteiden kurssin. Ja kaverit kertoo vielä siitä foorumilla. Arvosana 4 taas tarkoittaa sitä fiilaria, mitä niillä kouluaikojen etupenkin arvosanoja 10 kerääviltä tytöillä oli kun saivat kokeista 9. Itkua väänsivät ja änkyttivät täysin vastoin oppituntien hymyvarmuutta maikan suuntaan (jota ilmeisesti oli harjoiteltu peilin edessä ja Cosmopolitanin kansi kädessä mallia ottaen) että y-y-y-si o-o-o-n i-i-i-ihan hy-hy-hy-vä nu-nu-numero. Mulle kolmonen tässä casessa menee tilastotappiona mutta liikaa niitä ei saa olla. Lopputulos voisi olla sellainen, että jos joskus saavun kerhon ratapäiville niin jo portilta ystävällisesti ohjataan takariviin mahdollisimman kauaksi valokuvaajista pyynnöllä että älä avaa konepeltiä (äläkä suutasi). Kun muut esittelevät turbojaan, niin ainut asia mikä turpoaa sivuun eksyneeltä kuulijalta on otsasuoni kuunnellessaan onnellisen rakentajan avautumista sankariprojektista.
Normaali museomies projektia valitessaan varmistaa ensin että kattoverhoilu on kunnossa. Kyseinen tosiharrastaja laittaa pelimerkit kaikkeen kiiltävään (pussihousujen lisäksi), jossa entisöinnissä ropisee laatupisteitä. Painopiste on kromeissa, sinkityissä pulteissa, kiillotetuissa listoissa, moitteettomassa maalissa paksun kittikerroksen päällä, virheettömässä muovipuusisustuksessa ja muissa tärkeissä seikoissa. Säästää voi puslissa, iskareissa, jousissa, moottorissa, kaasareissa, kytkimessä ja muissa näkymättömissä merkityksettömissä pikkuseikoissa. Museomiehen tapaan tehdylle autolle jokainen retki on seikkailu. Ajattelin jättää seikkailut chattiauton sankareille, jotka siellä vaihtelevat näitä kiertopalkintoja toivoen ettei aina vaihtokierroksella osuisi aiempien swappien kaltainen lottovoitto.
Minun hankkeessa painopiste on, että tekniikka on toimiva ja läpikäyty, mutta kaiken kiiltävän ja näkyvän osalta mennään toisella orientaatiolla. Konetta piristetään sopivasti, mutta ei ratapelitasolle. Näitä amazoneja tehdään sen verran että virittämisessä toivetta on saada jopa alkuperäinen teho ulos toisin kuin nuoruudessa. Museokatsastus yritetään läpäistä ja ei haittaa eikä kallonkutistajan penkille tarvitse istuutua jos menee läpi kolmannella kerralla. Silloinhan pääsee takaisin autokoulufiiliksiin yrittämisessä. Periaate tekemisessä on tehdä halvalla – todennäköisesti ensiksi tosi halvalla ja sitten perinteiseen tyyliin toiseen kertaan, koska tärkeintä on säästää. Peltitöissä en tee ratsupaikkoja ja ajattelin hitsailla itse vaikka en ole kunnolla 20 vuoteen lankaa polttanut. Enkä oikeastaan silloin aikoinaankaan. Lopputuloksena on tällaisen ujon, hiljaisen ja vaatimattoman savolaisen tyyliin sopiva harrastepeli, jonka kyytiin jonoksi asti pyrkiviä tyttöjä ei tarvitse hätistellä pois. Vaikka ei se minun kohdalla koskaan ole ollut ongelma, mutta ei sitä koskaan tiedä. Tai tutut ovat kyllä sanoneet että kyllä sen tietää. Hankkeesta pidetään tällä foorumilla budjettipussihousun blogia kokemattomuuden tuomalla varmuudella kertoen laveasti miten näitä projekteja pitää tehdä, tietysti jos luoja suo joka tässä tapauksessa tarkoittanee modeja jakamassa banskua. Mietin myös tavoista poiketen etukäteen mihin osioon tästä voisi turista. Projekti kuin ei oikein täytä racing-auton tunnusmerkkejä, showroom ainakin minun kielenkäytössä on jotain muuta kuin oma hanke ja täällä ei ole roskakori tai yank yard osiota. Eli laitetaan sitten vaikka projektit osioille, niin ei muodostu foorumin taso liian korkeaksi.
Kuva kohteesta eli tällä lähdetään harjoittelemaan julkisen projektipäiväkirjan pitoa.
