Mullahan jäi näköjään viime ja toissa kesänkin seikkailut kertomatta!
Mennäänpä järjestyksessä, eli kesä 2020. Onneksi matkustusrajoitukset helpottivat ja heinäkuun lopulla kesälomani alkaessa maanantaina 20.7. Volvon nokka osoitti jälleen kohti pohjoista. Kesäisen lämmintä, +24°C ja pääosin aurinkoista.
Paikka kartallaJo perinteeksi on meinannut tulla, että ensimmäinen reissupäivä on varsin ajopainotteinen. Ruokaostosten ja tankkaustauon jälkeen pysähdyin Pyhä-Luoston kansallispuistossa, jossa kävin katsomassa Pyhäkurun kanjonia. Siellä aion joskus vierailla uudestaankin, oli sen verran vaikuttava paikka. Koska intoa ja voimia riitti käväisin vielä Ukko-Luoston huipulla ennen nukkumaan menoa hieman pohjoisempana. Puolen yön aikaan jatkoin vielä hieman matkaa ja vaikka TDi oli tehtäväänsä edeltävät tuhannet kilometrit hoitanut nykimättä, pieni nykäys tuntui taas kerran. Siitä välittämättä matka sai jatkua ja ajomatkaa kertyi ekana reissupäivänä 647 km.
Pidän seinällä Pohjoismaiden karttaa, johon väritän tussilla ne tiet, joita olen ajanut. Tavoitteena onkin siis aina kun mahdollista ajaa jotain itselle uutta reittiä, jos se on mahdollista. Lappi on melko täydellisesti tullut isompien teiden osalta vuosien mittaan ajeltua, mutta väli Sirkka-Inari on jäänyt väliin. Etappiin sisältyi noin 50 km soratietä, joten ei liene sattumaa, ettei navigaattori sitä halunnut ensisijaisesti valita. Täällä ei haluaisi tehdä rengas- tai muutakaan remonttia hyttysten keskellä. Tien kunto vaihteli, mutta nopeus pysyi silti tasaisesti siinä 30-80 km/h välillä. Tällä osuudella ei ollut erityisesti nähtävää, mutta tulipahan ajeltua. Vastaantulijoita taisi olla kolme tällä osuudella. Kun sitten koitti se hetki, että soratie päättyi mietin hetken että jes! Tätä tunnetta riittikin seuraavat 50 m, kun tien varressa oli kyltti ”Muu vaara” lisäkilvin ”Päällystevaurioita” ja sen alapuolella vielä ”40 km”. Keskinopeus ei juuri noussut…
Karigasniemen kohdalta kurvasin Norjan puolelle, eikä tullissa tarvinnut pysähtyä. Olin ennakkoon ilmoittautunut Norjaan saapumisesta, koska sellainen tuli koronan myötä pakolliseksi. Ylängöllä tuli rankka ukkoskuuro, mutta meren rannalla aurinko taas paistoi. Olipa jälleen upeaa päästä ajamaan meren rantaa auringon paistaessa ja vuorten ollessa maisemien pääosissa. Lounaan olin kuitannut eväsleivillä, joten illallinen tundralla merinäköalalla maistui. Suuntana oli pohjoinen ja tarkemmin Nordkapp. Tielle E69 kääntymisen jälkeen maisemat olivat jylhiä, vai mitäpä tuumaatte tästä kuvasta?
Paikka kartallaKelin kirkastuessa pysähtelin parkkilevikkeillä ja löysin muutaman hillan suuhun laitettavaksi. Pohjoista kohden maisema tasoittui ja muuttui aina vaan karummaksi. Matkaan sisältyi hurja tunneli. Pituutta lähes 7 km ja syvyyttä 212 m. Kyllä vain, vuonon alitus ja olihan muuten jyrkkä mäki. Ensin tuntui hassulta, ettei tarvitse painaa kaasua ollenkaan ja sitten tuli jo mieleen alkoiko joku jarru laahaamaan, kun veätyttää niin paljon. Pitkässä tunnelissa ei osaa enää arvioida mäen jyrkkyyttä. Illalla saavutin monen turistin määränpään, eli pohjoisimmaksi mainostetun paikan jonne autolla pääsee. Itsellä oli jonkinlaiset ennakko-odotukset ja sanotaanko että ne täyttyivät. Käytännössä perillä odottaa maksullinen (kallis) suuri pysäköinti alue, joka on noin 300 m meren pinnan yläpuolella. Maisemallisesti löytyy huomattavasti parempia paikkoja ja koronan vuoksi ei edes tullut käytyä osin kallion sisään louhitussa kahvila, näyttely, matkamuistomyymälässä. Jonkin matkan päässä olisi luonnon muovaava kivisilta ”Kirkeporten”, mutta sinne patikointi jäi mereltä nousevan sumun ja sateen vuoksi tällä kertaa näkemättä. Takaisin tullessa oli ajettava jälleen meren alla ja mieleen palautui viime kesän reissu. Entäs jos Volvo nyt päättäisi sammua ja vieläpä tähän tunneliin? Onneksi niin ei käynyt, mutta vähän alkoi jo jännittämään. Vika oli viitannut syöttöpumppuun, jonka vaihdon jälkeen olin jo ajellut ongelmitta yli 4000 km vaihdettuani sen huomattavasti vähemmän ajettuun. Toisena matkapäivänä kilometrejä kertyi 787 km.
Norjassa sää saattaa joskus vaihdella melko paljon ja melko lyhyessä ajassa. Seuraavasta päivästä ei ole paljoa kerrottavaa, +6°C ja vesisadetta… Tuli nukuttua ja luettua kirjoja. Yöksi Altan leirintäalueelle, päivän ajot 88 km.
Seuraavana päivänä kävin Tirpitz museossa ihailemassa laivan pienoismalleja (ja lämmittelemässä
). Iltapalaksi paistelin lettuja ajettuani nähtävyysmerkin opastamana ”Bubbelen” -paikkaan. Siellä lyhyen kävelymatkan päässä koski pulppusi vuoren sivusta. Sateisen harmaana päivänä ihan hyvä kohde. Ajomatkaa kertyi 81 km.
Koska sade ei tauonnut, jätin Altan kanjonin käymättä ja suuntasin hiljalleen länteen, jossa aurinko jälleen tuli näkyviin. Lyngen -vuonon ylitin lauttakyydillä ja suuntasin ”Yykeän alppien” toiselle puolelle tarkoituksena käydä Blåvatnet järvellä. Ensimmäinen poutapäivä oli innostanut muitakin retkeilijöitä, enkä puolelta päivin enää saanut autoa mahtumaan parkkiin. Norjassa on vähän huonosti mahdollisuuksia pysäköidä tien varteen, joten ylimääräistä kävelyä tuli muutama kilometri. Parkkipaikalta kohteeseen ja takaisin oli vielä noin 8,5 km patikointi hyvää polkua sisältäen joen ylityksen.
Paikka kartallaVoi pojat minkä värinen järvi! Valokuvat eivät tee oikeutta syvän siniselle sävylle, eli jos näyttää mielestäsi hienolta, kuvittele se pari kertaa hienommaksi. Ympärillä reilusti yli kilometrin korkuiset vuoret, joilla olevalta jäätiköltä tulee koski vastapuolelle. Täällä kelpasi syödä eväitä, vaikka kohteessa olikin paljon väkeä. Onneksi tilaa riittää. Väristä hullaantuneena, mietin miten tuollaisen saisi seuraavaan projektiin ja minkä automallin päälle se sopisi, hmm. Hopeaa alle, turkoosinsinistä päälle ja todella paljon lakkaa? Palasin joen vartta autolle ja sain seuraa alueella laiduntavista vuohista ja lampaista. Reissun toisen lauttamatkan ja parin tunnin ajon jälkeen ajoin Tromssan läpi yöksi Kvaloyan saarelle. Tänään tuli ajeltua 260 km edestä ja käveltyäkin toista kymmentä kilometriä.
Jatkan taas joku ilta...