Tervehdys,
Joku etiäinen pisti kyseleen työkaverilta, että muistinko oikein hänen isällään olleen Volvon ajossa? Olihan hänellä ja samalla selvis, että kaveri oli ostamassa uutta autoa ja suunnitteli tälle paalausta 1500 eken romutussetelin toivossa. Kaverin isäukko kun ei enää autoa ikänsä/kuntonsa puolesta tarvinnut, eikä vannoutunut Ranskiskuski oikein hirveesti isänsä vanhasta Volvosta perustanut.
Varovaisesti tiedustelin Volvon kuntoa ja sainkin pari kuvaa kaverin kotikäynniltä ja niiltä seisomilta päätin tarjota kaverille vaihtaria romusetelin kohteeksi. Pääsimme sopuratkaisuun siinä, että hommaan kaverille romutusseteliin oikeuttavan kinnerin Volvoa vastaan. Katselin sopivaa romuehdokkia hetken, mutta kaikki potentiaaliset halpikset olivat niin kaukana, että haku olisi ollut liian hankalaa järjestää.
Piti sitten katsella omien nurkkien vaihtoehdot uudestaan läpi ja siitä rivistöstä yks Uno joutui lähtölaskentaan. Laskeskelin ihan puhtaasti ”pisnesmatikalla”, että minulta menee fiuden kunnostukseen enemmän rahaa kuin tulen siitä ikuna saamaan, joten uhrasin sen paalitukselle Volvon toivossa. Minulla oli poijaanklopin autokaupan yhteydessä pihaan siunaantunut kakkoskoppanen Fiat Uno, jossa olisi ollut pientä ja hieman isompaakin puuhaa tehtävänä katsurin pakeille pääsyä varten. Klopille kun ostettiin autoa (Toyota) työkaverin hoidolta, niin hinta muodostu Fiudelle seuraavasti. ”Tojotan hinta on 550€ ja tasan 500 jos viet sen Fiuden samalla kertaa mukanas”. Pakkohan se oli Vileenin ottaa ku halvalla sai. Siirtokilvet kiinni, kolmella pytyllä ja melkein ilman jarruja suhailin sillä Kurun perämettistä kotio.
Volvo oli seisonut Porilaisessa autotallissa parisen vuotta. Viime viikonlopuksi lykkäsin kaverille mukaan täyteen ladatun akun ja kaveri koukkasi katsurin kautta siirtokilvet völjyyn siinä toivossa, että startista käymään, kilvet kiinni ja nokka kohti uutta määränpäätä. Kaikki sujui kuin Stömsöössä, Volvo lähti käymään isommin sahaamatta ja kaveri köröötteli kotionsa uudenkarheet nastarenkaat viime vuosituhannelta iloisesti ropisten (kesäkumit aluilla peräkontissa). Sanoi kyllä Volvon hieman köhineen tyhjäkäynnillä, jonka syykin selvisi myöhemmin.
Syy miksi kaveri toi tämän kotionsa, eikä suoraan minun pihaan oli se, että kun kaveri oli sopinut kaupat uudesta autosta, niin autokauppa olisi tietty halunnut hänen vaihtarina lykkäämänsä auton myyntiriviin mahdollisimman pian. Sovimme, että laitetaan Volvo leimaan, jotta kaveri pääsee ajelemaan uuden auton saapumiseen asti, noin vuodenvaihteen loppuun. Eikä muuten oo Volkkari tulossa, vaan joku ranskisrenu.
Kaverilla alkoi kuitenkin kotimatkalla kehittyä ajatus, että joskos sittenkin hän laittaisi tallinsa perällä omansa perintökulkineen takaisin liikenteeseen, 2CW sitikan ja keikutteliisi sillä Jouluun asti. Enhän minä sitten saanut oltua tämän päätöksen jälkeen, vaan hain Volvon kaverin pihasta pois heti ensi tilassa, jotta pääsen syynäämään sitä kunnolla.
Johan se sitten kaverin pihassa melkein vuorokauden kerkes seisoon kun menin ja länttäsin siirtokilvet paikoilleen, jotka sain katsastusasemalta päivän viimeisenä asiakkaana. Ovi meinaan vedettiin minun jälkeeni kiinni ja sisällä oli sen verran jonoa, että katsurikassarouva myöhästyi kello viiden jumpalta asiakkaiden takia.
Takaluukun kulmassa ollutta nirhaumakollaasia ihmetellessäni, kaveri kertoi autotallin perällä olleesta pöydästä, joka oli kait saanut osuman "joka toisella" talliinperuutuskerralla. Oli tainnu toimia mekaanisena peruutustutkana antaessaan äänimerkin kolahduksesta auton ollessa riittävän pitkällä.
Kotio ajellessa ajattelin pitää kierrätysmetallin vaalijoille uhraamani Fiuden muistoksi hiljaisen hetken, mutta seuraavalla sekunnin sadasosalla ajatukset karkasivat takaisin konepellin alta kuuluvaan ”puimurin” rentouttavaan hyrinään, eikä Fiude oo sen koommin jäänyt kaiveleen. Kotio tuonti sujui sen kolmenkymmenen kilometrin matkan moitteetta, mitä nyt vähän tuntui, että pyöränkulmat kaipaa säätöä, kun meno oli hieman hakevaa, rattikin vähän vinossa, oliskohan raidetangon pään säätö jäänyt puolitiehen. Tuulen suhina korvan juuressa hieman häiritsi idylliä, kun ovea on joskus talliin peruutettaessa kolhastu sen verran, että istuvuus ei ole parhaasta päästä. Katsotaan, että meneekö kuinkakin väkivaltaiseksi operaatioksi tuo oven uudelleen säätö.
Vaikka B200F ei ole mikään rakettimoottori, niin kyllä se kuulkaa Nissan Vaneten riisselin, mallia ”saa ajaa satasta jos pääsee” jälkeen tuntui siltä, että lähtee käsistä. Heti kotiin tultuani toinen etiäinen pakotti nyppäämään jakajan kannen auki tyhjäkäyntiköhimisen vianetsinnän alkutohinoissa, niin sieltä paljastui viimeisiään vetelevä pyörijä, hyvä että oli kestänyt edes kotipihaan. Tuossa pyörijä jonkin atomirotan järsimisen jäljiltä:

Samalla pitää vaihtaa jakopään kilkkeet, kun vanhasta vaihdosta ei löytynyt muuta vinkkiä, kuin joskus -96/75 tkm paikkeilla leimattu tarra jakopäästä. Hihnan kilometrit ja ikälisän aikajatkot on siis käytetty ja kun lotossakaan ei ole tuuri käynyt, niin ei kyllä uskalla riskeerata enemmällä ajamisella. Autollahan ei ole ajeltu kuin 197 tkm, joten leimakuosiin saattamisessa ei optimistisesti aateltuna ehkä kovin isoa työsarḱaa ole, eikä se kyllä mistään ajaessa kolkotellutkaan.
Tuossa alla uuden perheenjäsenen kuva paikallisen marketin pihassa, kun kotimatkalla poikettiin emännän kanssa hakeen evästä. Keulimislookille on tehtävä jossain vaiheessa jotain, täytyy varmaan tyytyä siihen asti ajelemaan oma nenä pystyssä, selkänoja mahdollisimman takakenossa, laakein ajolinjoin kierroksia huudattamalla sekä kytkintä luistattaen, niin sopii tyylilisesti yhteen. Nuorimmainen plikka sanoi kotiin tultuani, että NYT hän alkaa ymmärtään mun autohommia. Pitihän sitä sen kunniaksi käydä plikkaa postilaatikolla käännättämässä.

Päivämäärällä 9.6.2016 240:n on ristitty "Porin Valuksi", hatunnoston arvoisena assosiaationa aiemman omistajan tekemisiin liittyen.