Näin museosyynin jälkitunnelmissa ja maalauksesta annetun palautteen innoittamana voisi luoda katsauksen pitkälle edistyneen pussihousun sielunelämään. Ehkä parhaiten sitä kuvaa miten pelastuskohde hankitaan. Aloitteleva museomies etsii aina kauheimman raadon mitä löytää voi, mutta todellinen museomies on oppinut että helpommallakin voi saavuttaa mainetta ja kunniaa. Hän tarkkailee valppaasti ympäristöään. Hän tietää että kaikkein toivottomimpien raatojen elvytys on mittava askare. Hän etsii löytääkseen auton, jonka voisi entisöidä kohtuullisella vaivalla. Eli sellaista autoa joka on lähes ruosteeton mutta sellaisen kuluneen näköinen. Mielellään vielä sellainen johon ei pahemmin Motonetin laadukkaita osia ole ruuvattu. Tällaisesta autosta kun on helppo tehdä entisöintikilpailujen voittaja. Otetaan vain hyvin säilynyt auto, puretaan se osiin, hiekkapuhalletaan, rapataan riittävästi kittiä ja maalataan. Kun kori on varmasti oikein kiiltävä, sen jälkeen kaikki huonokuntoiset osat laitetaan kaatopaikalle ja tilataan niin paljon kiiltäviä kiinalaisia uustuotanto-osia kun ahteri kestää. Ja sehän kestää kun tavoitteena on yleisön ihailu, muiden museomiesten palvonta ja ensimmäinen sija entisöinnin laatukilpailussa. Kun on tullut kaikkien noiden huokausten lisäksi tehtyä kulttuuriteko, pelastettu maailmaa ja säilytetty pieteetillä jälkipolville tuhon partaalla ollut kulkupeli. Noin niin kuin alkuperäisenä. Siinä egoon ja puheisiin tuli amazonin tapauksessa ainakin 1060 kiloa lisää painoa.
Museoautojen kohdalla on laadittu standardit, että huolella entisöidyt ja kunnostetut autot ovat harrasteautojen aatelia. Nyttemmin myös konservointi on sallittua, kunhan vaan konsultoi museomiestä ja laatii tarkan suunnitelman mitä autolle tekee. Ja toimii sen mukaan. Mieluiten pilkulleen ja joka prikka dokumentoiden. Museomiehen mielestä rakentelu ja muuttaminen on vähintäänkin rikos ihmiskuntaa vastaan. Näin siis meille kaikille on itsestään selvää miten ajoneuvokulttuuria umpioidaan oikein. Ihan niin kuin muussakin vanhassa. Otetaan vaikka esimerkki joku Aallon valaisin. Käytetty sellainen on tietty huono juttu, eli esinehän pitää ehdottomasti hiekkapuhaltaa, laittaa paljon kittiä ja maalata sitten kiiltävällä maalilla. Vanhat kuluneet sähköjohdot korjataan, valitsemalla esim tyylikäs uustuotantojohto jossa on pirteän sinisellä max koossa 5 cm välein valmistuttajan logo Biltema. Harmaantunut ja naarmuuntunut lasi pitää myös vaihtaa – esimerkiksi Jysk ketjusta varmaan löytyy valaisin jonka lasi muistuttaa riittävästi alkuperäistä ja joka voidaan ottaa uusvanhaan käyttöön.
Rakennusten osalta varsinkin naistenlehdissä voimme lukea tarinoita oikein suoritetusta kunnostuksesta. Vanhat lautalattiat vaan kaatopaikalle ja tilalle Teesin tarjouslaarista laminaattia. Kattoon K-raudasta suurioksaista 4 tuuman kuusipaneelia. Seiniin kipsilevyä ja olemme saaneet jotain tekijän itsensä näköistä aikaiseksi.
Mulla yhtenä tavoitteena on ollut auto, jonka harrastajan valpas silmä huomaa ehkä massasta. Katsoo että tuossapa oiva rakentelukohde josta kaikki nuo huonokuntoiset ja mattapintaiset osat vaihtamalla uusiin saisi aika hyvän. Ehkä jopa laatukilpailun voittajan. Tämä hanke on ollut projekti, jonka tavoiteltu lopputulos näyttäisi siltä että fixaus on suoritettu lähinnä ABC-ketjun pesuautomaatissa ja sielläkin hinnat alkaen -ohjelmalla. Tähän ylevään tekemisfilosofiaan kiiltävä maali kuuluu yhtä hienosti kuin linnan juhlien Suomi 100 -pukukavalkadi ja vierailijajoukko tallille juttelemassa fixuja skumppalasi kourassa muutaman vuoden pesemättä olleet tallihaalarit päällään olevien autonlaittajien kanssa. Museomiehiä kuitenkin arvostan korkealle, koska ovat onnistuneet samaan museoautojen kiinteät kulut kohdalleen. Jo tuon takia kannattaa ponnistella enemmän kuin yksi tovi ja yrittää saada autoistaan museopelejä.
Joulun aika on se aika vuodesta jolloin tehdään hyviä tekoja. Tälläkin foorumilla saadun palautteen perusteella päätin tehdä edes yhden hyvän työn, ilahduttaa lähimmäisiä eli museomiehiä ja vahata auton ennen katsastusta. Aluksi jollakin ensiksi löytyneellä vanhalla vahalla ja sitten vielä toiseen kertaan tämän projektin periaatteiden mukaisesti Sonaxin testivoittaja brilliant waxilla (jonka nimi ei siis kuvaa yhtään tämän auton rakentajaa). Kiiltoa tuli ja halvallla.
Museokatsastukseen mentiin autolla, joka ei ihan 101 % ulkoasultaan edustanut museomiesten ihannetta. Kiiltävää väriä kun oli aika niukasti. Mutta yllätys yllätys, läpi päästiin selittäen että tähän autoon on tehty mahdollisimman vähän ja mahdollisimman paljon alkuperäisiä osia säästäen. Tarkastajat eivät pystyneet sanomaan kaikilta osin, missä kohdin osia oli maalattu uudelleen ja mikä oli alkuperäistä. Edes jossakin on onnistunut.
Tavoitteena oli myös että arvosanat eivät muodostu liian korkeiksi. Yhtään vitosta ei arvostelulomakkeeseen tullut. Nelosia tuli valitettavasti muutama, mutta menköön tämän kerran. Ne kun tuli käytännössä alustasta, jonka itse luokittelen tekniseksi osaksi. Tekniikka kun saa olla kunnossa. Myös kunnossa olevan näköinen ruosteenestosmäidän alla kelpaa.
Maalauksen mattaväristä myös keskusteltiin, mutta kokonaisuuteen kuuluvana se hyväksyttiin. Selitin että ihan näin mattaa ei ollut tarkoitus tehdä, mutta tuli vahingossa. Joka ei ollut edes Runebergin teoksista lainattua, vaan oikeasti tapahtunut rakentajan tekemisiin yleisesti kuuluvana ominaisuutena. Hyvin vahattuna ei kuitenkaan niin paljon poikkea muilta osin kokonaisuudesta, joten hyväksyttiin.
Seuraavaksi tässä projektissa sitten tavan katsastus ja kaikkien niiden lukuisten vikojen etsiminen joita vielä on jäljellä.
